Ei verta väkevämpää

[Benkku]

//Hui kauheeta, miltei 25 uutta viestiä tullu.... Ahdistaa vähän että kerkeänkö lukea kaikki :'D Kunnon Soniceita koko tämä porukka täällä :DD Ja onkohan mun hahmo sitten näkymätön kun Julian ei huomannu sitä XDD

Raine Malcalm

Kuuntelin hetken aikaa kun Grey ja Tori juttelivat keskenään, joka oli oikeastaan vain pieni hetki, kunnes huomasin sivusilmällä Callowayden kävelevän ohitsemme. Näin kyyneleitä Marcellan kasvoilla, ja niin taisi Greykin, sillä hänen kasvonsa alkoivat näyttää huolestuneilta ja tämä nousi ylös yllättäen seuraten heitä.
"Anteeksi, minun täytyy..." kuulin hänen sanovan ja tuijotin tämän selkää miehen poistuessa salista.
Samassa toinen erottuvista saapui saliin. Hän taisi huomata Torin mutta ei minua, kun meni istumaan hieman kauemmas yhdelle sohvista.

Pientä hetkeä myöhemmin Tori nousi yllättäen ylös, ja alkoi kävelemään eteenpäin, mutta hänen matkansa päättyi lyhyeen kun tyttö kompastui kahvipöydänreunaan. Noustuaan ylös hän jotenkin onnistui kulkemaan ovensuulle ilman muita mutkia ja pysähtyi, varmasti odottamaan minua.

"Anteeksi Raine!" hän huudahti, "En voinut itselleni mitään."

Huokaisin asettaen käteni otsalleni, sulkien silmäni. Tuntien Torin, hän tietysti halusi tietää mitä oli meneillään. Avasin silmäni ja nousin ylös sohvalta. Kävelin nuoren tytön luo tarttuen tätä käsivarresta, mutten liian tiukasti. "Tule, vien sinut sinne..." sanoin vetäen häntä perässäni.
Huomasin tutkimushuoneelle päästyäni sen olevan tyhjä. Marcella oli siis keretty viedä yhteen selleistä... "Hm..."

[Cia]

Marcella Calloway

Kyyneleet polttelivat poskiani, vaikka yritinkin käsiini niitä kuivata. En ollut koskaan ollut mikään itkupilli, mutta nyt paniikin ja lääkkeen alaisena en voinut hillitä itseäni. Vaikka lääkkeen pääominaisuudet olivatkin hyvät, se vei kyvyt pois ja ainakin sen piti rauhoittaa, en voinut kehuakkaan sitä huonosta olostani johtuen.
Olin kuulevinani miehen lähteneen huoneesta, mutta pian sänky painuikin alaspäin miehen istuessa siihen. Nousin varovasti risti-istuntaan, vaikkakin sängyn toiseen päähän kuin missä mies oli. Varjot koristivat miehen kasvoja, enkä pystynyt edes erottamaan hänen silmiensä väriä tässä pimeässä huoneessa. Täten toivoin, ettei hänkään erottaisi itkemisestä punertavia silmiäni. Hän epäilemättäkin tiesi kuka minä olin, varmaan suurinosa erottuvista tiesi. Olinhan päätutkijan täällä asuva lapsenlapsi, ja sattui minuakin näkemään ruokailussa. Tätä miestä en kuitenkaan muistanut edes nähneeni ruokalassa, vaikka mitä luultavammin olinkin.
Edes se pieni olo siitä, että mies saattoi välittää, antoi minulle rohkeutta puhua. Lääkkeen vaikutuksetkin saattoivat toki olla tekemisissä sen kanssa. Niimpä aloin selittämään tärisevällä ja epävarmalla äänellä jotain, josta en kaikesta saanut edes itse selvää, koska puheeni tahti vaihteli nopeasta hitaaseen, ja suurimman osan puhuin hiljaa mutisten. "Mä-mä en edes tiedä mitä tapahtui, mä vaan... vesi vaan leiju mun käsien edessä, ja kaikki tuijotti mua. Mutta ei kukaan silti voi noin tehdä! Me ollaan perhe. En tosin oo kovin varma siitä enään. Tai siis, eihän kukaan vie perheenjäsentään selliin, vaikka vihaisikin erottuvia, eihän?" Pysyin vain hetken hiljaa, kunnes suuni avautui taas. "Miks sä muuten edes välität, sä varmaankin tiedät etten mä tykkää susta?" Se ei kuitenkaan ollut totta, nimittäin mies oli minulle ystävällinen, eikä tuominnut minua, vaikka itse tein niin hänelle. Mutta oli varmaan yleistietoa, että Callowayn kaksikko vihasi erottuvia. Mikä uutinen onkaan, kun muutkin tutkijat saavat kuulla minunkin olevan nyt erottuva. Voisikohan Hanzel saada siitä potkut? Toisaalta hän oli tunteettomasti vienyt minut selliin, joten en nähnyt syytä siihen.

/Se turhautumisen tunne, kun ensimmäisellä viestin lähetyskerralla tää heittääkin mut ulos ja kadottaa viestin, ja toisella kerralla painankin väärää ja teksti katoaa... Kolmas kerta toden sanoo, toivotaan.

[Raion]

Tori Razton

Yhtäkkiä tunsin joku tartui käsivarteeni napakasti mutta ei liian tiukasti. "Tule, vien sinut sinne..." huh se oli vaan Raine, säikähin hieman et hän tartuu käteeni. Jäännä siinässä koska oon ylenssä tottunut et mun käteeni tartutaan ja se on outoo et säikähdän. Raine alkoi vetee perään kun hän tartui käteneeni paikkaan minne yrittin, "Hm..." ihmetelin että miksi pysähdyimme "Mitä tapahtuu?" kysyin tietämätömänä lapsena ja ajatelin että oli varmaan virhe mennä tutkimaan asiaan "Voitko viiä minut pois täältä? Kun asia ei minulle kuullu ja pelotaa vähän" sanoin hieniman tärsiten ja yritin tartua Rainetta olkapäähän. "se varmaan selviää aikanaa" hiljalleen vaivuin omiin ajatksiini ja pelon valtaan.

[Benkku]

Raine Malcalm

"Mitä tapahtuu?"
Käännyin Toria kohti.
"Voitko viiä minut pois täältä? Kun asia ei minulle kuullu ja pelotaa vähän" tyttö sanoi täristen. Luuliko hän että meinaan tehdä hänelle jotain pahaa? Päästin vaistomaisesti irti hänen käsivarrestaan.
"Se varmaan selviää aikanaa," hän mutisi. Pystyin erottamaan pelon hänen ilmeestään ja äänestään.

"J... joo... Tutkimushuone oli tyhjä muutenkin.." raavin hieman niskaani oikealla kädelläni, "Anteeksi... Ei ollut tarkoitus säikäyttää sinua."

'Hyvä minä,' ajattelin mielessäni ja ilmeeni muuttui luonnollisesti hieman mulkoilevaksi, muttei edessäni seisovaa tyttöä kohti.

[Wind]

Grey Rivaille

Grey kuunteli tarkkaavaisesti, mitä tyttösellä oli sanottavana. Hänen oli hieman vaikea saada selkoa puheesta, mutta ajatteli saanneensa kuitenkin kaiken selville. Hän tiesi, ettei uskaltanut mainita omaa kykyään niinkuin Marcella teki. Hänen kuitenkin täytyi myöntää, että tytöllä oli aika sisu sanoa tuo kaikki henkilölle, josta hän ei pitänyt lainkaan.

Marcella heitti kaksi kysymystä niin nopeasti, ettei Grey ehtinyt vastata mihinkään väliin. Hänen siis täytyi vastata yhteen putkeen eikä se ollut kovin innostava ajatus hiljaisemmalle. "Kaikki eivät aluksi tiedä, mitä tapahtui kykyjen tullessa esille. Se on normaalia. Ja mitä isoisääsi tulee... Olettaisin hänen tekevän työtään kahta kovemmin. Olet silti hänen ainoa jälkeläinen, joten en usko, että hän otti sinun tuomisesi tänne mitenkään keveästi. Näin hänen ilmeensä kulkiessaan ohitseni eikä se ollut kaunis. Ja ehkä hän vain haluaa etsiä tavan niinsanotusti pelastaa sinut."

Grey oli hiljaa hetken. Tytön viimeinen kysymys jäi hieman piinaamaan. Miten hän voisi sanoa lyhyesti sanomatta miltei mitään itsestään? "Tiedän kyllä. Ja jonkun tehtävä on välittää ja olla paikalla."

Grey nousi nopeasti ylös ja kysyi: "Ehditkö syödä? Pystytkö kävellä?" Hän jäi odottamaan sängyn ja pedin etäisyyden puoliväliin.

[Camile]

Rose Collins

Emme ehtineet mennä pitkälle, eikä Art ehtinyt myöskään vastaamaan, kun vastaan käveli vanhempi henkilö. Hän käveli meitä kohti ja nyökkäsi tervehtien Artia siirtyen minua kohti ojentaen kätensä. En tiennyt kuka hän oli, mutta muodullisuuksien takia astuin lähemmäksi Artin vierelle ja ojensin käteni kättelyyn hänen tervehtiessä ja esitellessään itsensä Hanzel Callowayksi. Hän kertoi olevansa tämän paikan päätutkija, oliko hän siis pomoni? Hän oli vanha ja näytti hyvin paljon stereotypiseltä tiedemieheltä, en kuitenkaan alkanut olettamaan mitään, hän voisi olla oikein mukava ajattelin itsekseni tajuten, että minunkin olisi syytä esittäytyä. "Kiitos, olen Rose Collins" esittelin itseni vaisusti hymyillen, vaikka uskoinkin hänen tietävän kuka olen. Irtauduin kättelystä jatkaen keskustelua "Art oli juuri viemässä minua esittely kierrokselle" sanoin vilkaisten Artia kiitollisena hymyillen, kuitenkin siirtäen katseeni takaisin Hanzeliin.

[Raion]

Tori Razton

Pidin käsivarrestani kiinni kun Raine päästi irti siitä, mikä minuun meni tärisen pelosta vaikka tuttu henkilö on lähellä.

"J... joo... Tutkimushuone oli tyhjä muutenkin.." ei siinä mitään että huone oli tyhjä jotein ei siinä pelotavaa ole. Taisin kuulla että hän alkoi raapimaan jotain, olikohan sillä syytä?

"Anteeksi... Ei ollut tarkoitus säikäyttää sinua." Raine sanat vähän rentouti pelkoani "Ei se mitään, et tehnyt mitään väärää. Pelko valtaa harvoin mieleni mutta ei siitä sen enempää!" päätin tartua hänen käsivarteen "Kaikki on nyt hyvin, joten voit varmaan takasin, jään sinne hetkesi jotta voit hoitaa muita työ juttuja." yritän katsoa häntä silmiin ja hymyillä normaalin tapaani.

[Cia]

Marcella Calloway

Aloin katumaan puheryöppyäni jo lähes heti hiljentymiseni jälkeen. En koskaan puhunut tuntemattomille, ja henkilökohtaisistakin asioista vain harvoin. Mutta oikeastaan tuntui oudon hyvälle saada selittää ääneen asiat, joita en ymmärtänyt, ja jopa pelkäsin. Mies taisi miettiä vastaustaan ennen kuin lopulta kertoi reaktioni tähän kaikkeen olevan normaali. Olinko nyt siis erottuvan lisäksi normaali erottuva? Samanlainen kuin kaikki muutkin heistä? Miehen alkaessa puhumaan Hanzelista, käänsin katseeni vaistomaisesti käsiini surullisena. Hänen puheissaan oli itua, ja viimeinen pelastusosio kuulosti jopa lohdulliselta. Olisiko erottuvuudelta mahdollista pelastautua? Jos kerta oli, tiesin, että Hanzel yrittäisi pelastaa minut siitä, keinolla millä hyvänsä.
Mies oli viisas ja selvästi asioita kokenut, huomasin sen hänen puheistaan. Hän ei välittänyt, vaikka tiesi etten pitänyt hänestä, eikä hänkään varmaan minusta. Mutta hän halusi, etten joutuisi kestämään tätä yksin, ja se oli varmaan ystävällisin teko jota tiesin. Arvostin sitä, vaikken sitä ääneen uskaltanutkaan sanoa.
Seurasin katseellani miehen nousemista sängyltä. "Nytkö olet jo äitini?" kysyin viitaten sillä hänen huolenpitoonsa, hieman jo hymyillen. Hymyileminen pitkästä aikaa oli mukavaa, ja tuntui, että oloni parani huomattavasti vain sen takia. Vasta tarkemmin mietittyäni muistinkin, etten ollut aamulla syönyt mitään. Olin kyllä jo aloittamassa ruokailun, kunnes tulikin selväksi erottuvuuteni. Niimpä pudistin päätäni. Vaikka henkinen oloni olikin jo parempi, ei huippaaminen ja päänsärky olleet lakanneet. Mutta varmaan pystyisin siitä huolimatta kävelemään? "Uskoisin voivani", kerroin, siirtäen valkotennariset jalkani lattialle. Nousin seisomaan hitaasti, koska tiesin nopeiden liikkeiden pahentavan huippausta. Kohotin katseeni mieheen, jonka nimeä en tainnut vieläkään tietää.

[Wind]

Grey Rivaille

"Nytkö olet jo äitini?" Grey tunnisti tuosta pienestä piikittelystä, että asiat olivat parempaan päin, ainakin hieman. Hän kääntyi kokonaan katsomaan Marcellaan päin hymyillen, laittoi kädet kyljilleen ja sanoi: "Jos olen, en ainakaan muista synnyttäneeni sinua." No niin, nyt tuo tyttö oli saanut hänet hymyilemään. Mutta se hymy hyytyi kuitenkin hetken päästä. Pieni piikittely oli tuonut Greylle mieleen sen, miten hän ja siskonsa piikittelivät hieman samalla tavalla toisiaan.

Grey näki Marcellan nousevan hitaasti ylös. Tyttö ei varmaankaan kävellyt nopeasti ulos huoneestaan, joten jos hän menisi odottamaan huoneen ulkopuolelle, hän saisi koottua mietteensä pois alta siinä ajassa. Ehkä hänen pitäisi varmuuden vuoksi vielä esittäytyä. "Olen muuten Grey. Menen odottamaan oven toiselle puolen, jos sopii," hän sanoi ja meni käytävälle oven viereen odottamaan.

[Fayilien]

Nova Sayoko

Nova astui ulos sellistä tyhjään, kirkkaasti valaistuun käytävään Lukas perässään. Hän sulki sellin metallioven ja he lähtivät kulkemaan kohti rappukäytävää ohittaen lukuisia muita erottuville tarkoitettuja sellejä. Loisteputkivalot häikäisivät Novan silmiä saaden huimauksen voimistumaan. Mikä mahtoi olla painajaisten merkitys, miksi ne jatkuivat lähes joka yö saaden hänet voimaan pahoin? Tämä oli saatava loppumaan, ennen kuin ne veisivät häneltä viimeisetkin voimat. Nova katsoi Lukasta, joka kulki hänen vierellään rennosti kädet taskuissa katsellen mietteliäänä ympärilleen. Poika haroi hiuksiaan ja sanoi ilmeikkäästi hymyillen: ”Pidä minusta hyvää huolta sitten, olen sinun vastuullasi.” Nova vastasi tähän vain hymähdyksellä. Miksi juuri hänelle annettiin kaitsettavaksi tuollainen teinipoika, jonka kanssa yhteistyö tulisi varmasti sujumaan kaikkea muuta kuin vaivattomasti. ”Olemme nyt toisessa kerroksessa, jossa sijaitsevat erottuvien sellit ja tutkimushuoneet. Ruokala on kerrosta alempana”, Nova kertoi ja suuntasi kohti portaita. ”Kolmannesta kerroksesta löytyy oleskelutilaa”, hän lisäsi osoittaen sormellaan ylöspäin. He ohittivat erottuvapojan, joka istui portailla syöden omenaa. Hänen nimensä oli Clear. Ruokalaan saapuessaan he saivat huomata olevansa viimeiset ruokailijat. Pöydät ammottivat tyhjyyttään, ketään ei näkynyt missään. Vielä ei kuitenkaan ollut myöhäistä, sillä ruokaa oli yhä tarjolla. ”Ole hyvä, nyt voit syödä. Tee sen jälkeen mitä lystäät, tutustu paikkoihin. Minä en todellakaan aio katsoa perääsi koko päivää. Ulos ei ole menemistä, sillä poistuminen sisätiloista on ehdottomasti kielletty. Palaa kuitenkin pian huoneeseesi, ovi ei ole lukossa. Tulen sinne ottamaan muutamat näytteet jonka jälkeen siirrymme tutkimushuoneeseen”, Nova sanoi poimiessaan tarjottimelleen ruokailuvälineitä. Hän kokosi aamupalansa sämpylöistä ja hedelmistä, lopuksi hän otti kahvikoneesta kupillisen cappuccinoa. ”Minä aion ruokailla tapani mukaan omassa huoneessani, joten nyt saat jäädä omillesi. Älä tee mitään sääntöjen vastaista”, hän huomautti, loi Lukakseen totisen katseen ja poistui ruokalasta tarjottimensa kanssa. Korkojen kopina kuului kovaäänisesti hänen noustessaan portaita ylös kolmanteen kerrokseen.

[zen]

ART NICHOLSON

Art oli jo aikomassa johdattaa uuden tutkijan kohti ruokalaa, kun hän huomasi, kuinka portaikosta heitä vastaan tuli Hanzel. Vanhempi mies näytti jokseenkin väsyneeltä, mitä Art ei ole hänestä kovin usein huomannut - päätutkija kun tuntui tekevän niin vakaasti töitään, ettei murheille vaikuttanut tuolla olevan lainkaan aikaa. Ihailtavaa paneutumista työhön, tottakai; Art itse toivoisi olevansa samanlainen, jos nyt ensinnäkin osaisi jotain vakavampaa työtä tehdä.
Art nyökkäsi tervehdyksen takaisin Callowaylle ja väläytti yhtä lammasmaisen, jokseenkin salaperäisen, hymyn kuin ennenkin.
"Olemme matkalla alakertaan syömään. Collins tuli tänne pitkän matkan takaa", hän sanoi nyt rauhallisesti, pitäen äänensävyssään tällä kertaa kuitenkin selvästi enemmän kunnioittavaa sävyä. Pomon läsnäolo sai hänet tietysti olemaan hieman varuillaan. Art ei tiennyt, arvostiko Hanzel häntä vai ei - toivottavasti apulaista tarvittaisiin vastaisuudessakin, eihän nuorella miehellä juuri muuta työvaihtoehtoa ollut. Päätutkijahan oli tunnetusti taitava työssään.


LUKAS

Poika seurasi uskollisesti nuorta naistutkijaa ja silmäili mielenkiinnosta ympärilleen ilmeettömin kasvoin, välillä siirtäen katseensa omiin jalkoihinsa. Hän tunsi itsensä jokseenkin ulkopuoliseksi, uudeksi - tai sitten tunne johtui vain siitä, että hän oli vasta saapunut. Ensimmäinen päivä on aina pahin, niinkö sitä aina sanottiin? Tällä kertaa Lukas kuunteli kaiken mitä tutkija sanoi osoittamatta kuitenkaan kuuntelemistaan eleelläkään, muttei sillä tainnut edes väliä olla, kulkihan Nova edellä. Nainen puhuessa tutkimushuoneista ja selleistä Lukas tunsi pienet kylmänväreet ihollaan. Vankilalta tämä enemmän vaikutti ainakin hänen ajatuksissaan, oli sitten tutkimuslaitos tai ei.
Portaikossa istui vaaleahiuksinen poika, kenties jo aikuinen mies: ulkonäkö ainakin näytti varmasti hämäävän ikää, vanhalta kun ei ainakaan näyttänyt. Lukas osoitti vain arvioivan katseen tutkijantakitonta nuorta kohtaan, olihan häntä saattamassa tutkija, joka ei varmasti katsoisi hyvällä muille puhumista, blondi kun ei vaikuttanut paikan henkilökuntaan kuuluvan.

Ruokala oli avoimen näköinen tila, jopa kotoisampi kuin muut hänen näkemänsä paikat. Avoimuus kuitenkin varmasti oli vain väliaikaista, ketään kun ei näkynyt olevan paikalla. Tarjolla oleva ruoka ainakin näytti olevan syötävää, kenties siinäkin pidetty Novan kaltaisten tutkijoiden viihtyvyys mielessä - oliko kaikki myös erottuvien saatavilla? Nova ainakin vaikutti tahtovansa pikaisesti eroon hommastaan saattajana, joten ei Lukaskaan kovin myötätuntoa naista kohtaan tuntenut, ihan vain vastalahjana. Lukas vain odotti itse ottamatta vielä mitään, kun toinen otti eväänsä ja kertoi ruokailevansa omissa oloissaan.

"Mhm, enköhän käyttäydy hyvin", Lukas lupasi puolisydämisesti katsoessaan naisen poistuvan tarjotin kädessään. Pelkkä tyhjyys ja liki unohtunut päänsärky jäi mieleen, kun ruokala hiljeni täysin. Aamupala olisi varmasti ollut kohdillaan, mutta Lukas silti etsi itselleen mahdollisimman nurkassa sijaitsevan pöytäpaikan ja istui alas. Parempi täällä kuin yksinäisessä huoneessa. Hän veti syvään henkeä huokaisten sitten hiljaa, tunsi päässään tutun jomotuksen ja painoi päänsä pöytään käsiensä päälle - varmasti hän näytti joko hyvin alakuloiselta tai pelkästään nukkuvalta, mutta ketään ei vaikuttanut olevan lähettyvillä, joten ehkä hän saisi olla hetken rauhassa tässä hullujenhuoneessa.

[Benkku]

Raine Malcalm

"Ei se mitään, et tehnyt mitään väärää. Pelko valtaa harvoin mieleni mutta ei siitä sen enempää!"
Huokaisin helpottuneesti ja näin nuoren tytön tarttuvan käsivarteeni. "Kaikki on nyt hyvin, joten voit viedä minut varmaan takasin, jään sinne hetkeksi jotta voit hoitaa muita työ juttuja." hän hymyili niin kuin hänen tapaansa kuuluu ja yritti katsoa minua suoraan silmiin.
"Koiranpentu..." mutisin hiljaa, pieni virne hiipi hiljalleen kasvoilleni ja melkein nauroin ääneen.

"Noh, hyvä sitten," vastasin virne vielä huulillani, "Vien sinut takaisin oleskelutilalle ja tulen noin puolen tunnin päästä hakemaan sinut tutkimushuoneeseen." Saatoin sen lyhyen matkan verran Toria takaisin pienelle oleskelualueelle toisessa kerroksessa ja ohjasin hänet istumaan yhdelle sohvista.

Saapuessani takaisin huomasin saman erottuvan, Julianin istuvan edelleen samalla paikallaan kuin silloin kun poistuimme.
"Yo, Julian. Voisit varmaankin pitää seuraa Torille. Sosiaalisuus ei ole pahitteeksi," sanoin naiselle perus vakava ilme kasvoillani ja viitoin kädelläni hänen suuntaansa kääntyessäni takaisin toista käytävää kohti.
Voisin varmaan käydä vielä varmistamassa että suurin osa erottuvista on käynyt ruokailemassa.
Luin samalla sellien numeroita mielessäni, kun tarkkailin panssarilasien läpi ketkä ovat nousseet ylös jo ruokailemaan. 'Hm, Tori ja Grey ainakin kävivät jo... Clearin taisinkin jo nähdä portaikossa ja Lukas on kerrankin poistunut huoneestaan, kappas', ajattelin yllättyneenä. Pysähdyin kuitenkin yhden sellin eteen, selli numero 4, huomatessani nuoren punatukkaisen teinitytön makaavan vielä sängyllään. Tunnistin hänet Oprah Frosteliksi, en pelkästään hiustenvärin takia mutta myös vähäisen vaatetuksen vuoksi. Olin aina ihmetellyt miten tyttö oli pärjännyt nämä viime viikot vain vaivaiset ohuet kankaat päällään kylmässä sellissä - vaikka tällä olikin kaulahuivi kiedottu niukasti kaulan ympärille suojaksi.

Koputin oveen ja liuotin sen auki, nojaten ovenkaarnaan.
"No niin neiti, mites olisi ruokailun paikka." sanoin normaalilla totisella äänensävylläni.

//Anteeks tää hirvee tekstiryöppy xD Ja nyt vedän sinut Yumeni mukaan tähän ehe ehe ;D

[JokuHullu]

Hanzel Calloway

Pakolliset muodollisuudet hoidettu. Rosen kertoessa Artin esittelevän paikkoja hänelle Hanzel nyökkäsi hyväksyvästi. Sitten hän lähti jatkamaan matkaansa ja mutisi ohimennen:
"Kiitos Art."

Päästyään omaan huoneeseensa Hanzel sulki oven ja vetäisi maskin naamaltaan. Hän istahti sänkynsä reunalle ja painoi pään käsiinsä. 'Miksi näin piti tapahtua?! Miksi juuri Marcella? En edes tiedä pystyykö erottuvuutta parantamaan...' Hanzelin olkapäät vavahtelivat tuskin huomattavasti. Hänen kasvonsa olivat edelleen haudattuna kämmeniin.

Useamman, ehkä kymmenen, minuutin kuluttua Hanzel suoristautui, niin suoraksi kuin kumaraselkäinen vanhus voi päästä, ja kuivasi kasvonsa nenäliinaan. Hänen kasvonsa olivat ilmeettömät, aivan kuin mitään ei olisi tapahtunut. Eikä ollutkaan; eihän hänen lapsenlapsensa ollut erottuva. Marcella ei ole hänen tyttären tyttärensä niin kauan kuin on erottuva. Erottuvana ollessaan hän saisi täsmälleen samanlaisen kohtelun kuin muutkin tutkittavat.
Hanzel veti maskin kasvoilleen ja lähti valmistelemaan tutkimuksia, jotka alkaisivat puolen tunnin päästä.

[Cia]

Marcella Calloway

Jotenkin ihmeessä, mies sai vastauksellaan minut naurahtamaan. Ei se edes ollut hauska heitto, mutta siitä huolimatta, jo se että mies oli siinä käyttämässä aikaansa minuun, sai minut iloisemmaksi. Sain kuitenkin huomata miehen hymyn laskevan hetkessä. Tunnistin tuon katseen, se merkitsi, että hänelle oli tullut mieleen jotain, joka ei enään hymyilyttänytkään. Olin kysymässä mistä oli kyse, kun mies jo esittäytyikin. Eihän siinäkään mennytkään kuin monen monta minuuttia. "Okei, Grey", vastasin hänen kertoessaan menevänsä odottamaan minua käytävään. Grey sopi tuolle miehelle hyvin, kuvasti hänen rauhallista luonnettaan.
Miehen kadotessa nurkan taa huokaisin. En juuri koskaan välittänyt siitä mitä Hanzel töissään teki, mutta nyt se askarrutti mieltäni. Oliko hän syömässä aamiaisensa loppuun? Vai kenties piikittämässä muita erottuvia? Pudistin päätäni karistaakseni ajatukset pois. Olisi parempi olla ajattelematta häntä, se teki tästä kaikesta vain pahempaa. Siitä huolimatta hän ei kaikonnut mielestäni.
Siirsin haikean katseeni ikkunaan. Ihan kuin jostain leffasta, ulkona satoi juuri silloin, kun jotain surullista tapahtui. Katsoin huoneeni nopeasti vielä läpi, yrittäen puskea kaikki ahdistavat ajatukset pois päästäni, vaikka se tuntuikin olevan mahdotonta. Lopulta lähdin huoneestani varovaisin askelin, saapuen Greyn viereen. "Tuuks säkin syömään?" kysyin ystävällisesti. En edelleenkään tiennyt mitä ajatella erottuvista, mutta sen jälkeen mitä Grey oli sanonut, ansaitsi hän ystävällisyyteni. Ehkeivät kaikki erottuvat olleet julmia tappajia.

[Wind]

Grey Rivaille

Tytön saapuessa Greyn viereen hän oli saanut kuin saanutkin ajatuksensa kokoon. Hänen tosiaankin pitäisi opetella suodattamaan ajatuksiaan edes vähän. "Söin jo. Tulen kuitenkin," Grey sanoi vastaukseksi Marcellan kysymykseen ja alkoi johdattaa tyttöä takaisin ruokalaa kohti. Matkalla sinne hän ei puhunut kovinkaan paljoa ja käveli väsyneen perusilmeensä kanssa.

Perillä Grey kehotti tyttöä valitsemaan rauhassa ruokansa ja pöytäpaikka kun hän odottaisi sillä välin ovensuussa. Antaen katseensa kiertää ruokasalia hän huomasi pojan, joka näytti nukkuvan, lähinnä nurkkaa olevassa pöydässä. Hän ei muista nähneensä tätä ennen, joten tämän täytyi olla se uusi erottuva, josta Tori ja Raine olivat puhuneet jokunen aika sitten. Grey antoi asian olla, näyttihän poika nukkuvan hänen silmissään.