Ei verta väkevämpää

[Cia]

Marcella Calloway

Istuttuani pöytään katselin hetken ympärilleni, kunnes siirsin katseeni isoisääni juuri parahiksi nähdäkseni tuon kompuroivan, lähes kaatuvan. Tarjotin pysyi juuri ja juuri hänen käsissään, mutta epäonnisesti vesilasi lensi suoraan minua päin, jolloin nostin molemmat käteni refleksistä eteeni suojaksi. Kaikki tapahtui hyvin nopeasti. Kuulin lasin pirstoutuvan pöytään, mutten kuullut loiskahdusta perään, jolloin raotin silmiäni varovasti. Vesi leijui edessäni, tarkemmin parin sentin päässä kämmenistäni. Hiljaisuus täytti ruokalan, kunnes suustani pääsi kiljaisu ja kaaduin tuolilla taaksepäin säikähtäneenä, tajutessani, että minä pidin veden ilmassa. Sain varmistuksen siitä veden roiskuessa ympärillemme juuri samalla hetkellä kuin olin kaatunut. Kompuroin pystyyn kädet suuni edessä. Olin kauhuissani. En ollut tehnyt mitään ihmeellisempää, kuin nostanut kädet vettä vasten. Jähmetyin paikalleni pystymättä liikkumaan. Tämän täytyi olla pilaa, mutta silti tiesin ettei ollut. Pahin painajaiseni oli vain juuri käynyt ilmi.

/Sillä lyhyydellä nyt niinkään väliä, ihanaa et ehit kuitenkin roolata :3

[Camile]

Rose Collins

Tämä mies esitteli itsensä Artiksi. Oikein kiva nimi joskin erikoinen, se toi minulle mieleen taiteen, joka oikeastaan oli hyvinkin arvattavaa. Olin aina pitänyt jonkin verran taiteesta, itse vain piirtelin lähinnä ja olihan minulla pakattuna paperia ja kyniä, vaikka kyllä niitä täältä varmasti löytyy.
"Toimin lähinnä vain apulaisena, joten taidat olla minua ammattimaisempi näissä hommissa" hän totesi rikkoen lyhyen hiljaisuuden. Huomasin hänen siirtyneen myös kauemmas oviaukolta, kai se vain tuntui paremmalta tulla oven edestä pois, en kuitenkaan usko, että tänne olisi muita tulossa, toivottavasti ainakaan, en haluiaisi tänne nyt kuitenkaan kaikkien tulevan. "No uskoisin, kyllä minä jotakin osaan, mutta toivon, että ette odota minulta liikoja" selitin samalla siirtäen oikean käteni niskani taakse. Tottahan se oli en usko, että olen niin hyvä näissä hommissa, ehkä minä jotain poikkeavuuksia osaan etsiä ja tutkia tutkittavia, mutta en edes tiedä vielä mistä geenistä on kyse. Miksen minä ollut avustaja? Ehkä kuitenkin olin taas hieman kriittinen itseäni kohtaan. Voi olla, että Art ei osaisi toimia ollenkaan laboratoriossa toisin kuin minä. Loin Artiin lyhyen katsekontaktin vaisusti hymyillen, mutta siirsin katseeni pian maahan. En ole ikinä ollut hyvä katsomaan ihmisiä suoraan silmiin, aina minulle kuitenkin on selitetty, kuinka niin pitäisi tehdä ja se olisi kohteliasta, mutta minusta se tuntui erittäin epämukavalta. Pitäisikö minun vielä sanoa jotakin? Minulle ei tullut mieleen yhtään hyvää keskustelun aihetta. Laskin käteni alas "öm, jokatapauksessa mukava tavata" sai sanotuksi yrittäen vielä luoda katsekontaktin häneen.

[zen]

ART NICHOLSON

Art nyökkäsi kuuntelemisen merkiksi. Toivottavasti Rose ei ollut ahdistunut tämän seurasta, kun niin yllättäen naisen huoneeseen tunkeutui. Olihan se varmasti vaikeaa - ensimmäinen päivä uusissa töissä, tietämättä vielä paljoa työnkuvasta tai kollegoista. Art seurasi naisen elekieltä ja väisti itse tuon katsekontaktia hetken aikaa miettien, olisiko toinen liian väsynyt tähän aikaan aamusta, vai olisiko oikea aika vetää Rose mukanaan tutkimuslaitosta kiertämään. Rose vaikutti kovin ujolta, ainakin näin aluksi.
Art kuitenkin kääntyi takaisin ovea kohti ja viittoi vasemmalla kädellään Rosea tulemaan mukaansa.
"Tule, esittelen sinulle paikkoja", hän sanoi katsen naista ystävällisin silmin. "Haluatko käydä syömässä jotain alakerrassa? Ruokaa voi toki aina itse valmistaa, jos ei valmis ruoka kelpaa, tai tutkittavien läsnäolo ahdistaa", hän viittasi puheellaan henkilökunnan yleisessä tilassa sijaitsevaan pieneen keittiönurkkaan. Tason päällä olevaa kahvinkeitintä ja sellaista, hana ja pieni hella - Rose varmaan oli huomannut ne jo tullessaan.
"Jos kysyttävää tulee, voit kysyä minulta mitä vain", Art jatkoi ja käveli jo huoneesta pois, seurasi Rose häntä tai sitten ei. Toivottavasti Hanzel tai muu häntä virallisempi tutkija olisi paikalla, Art kun ei osaisi itse neuvoa mistään työhön liittyvästä sen tarkemmin - osaahan hän jo vaikka mitä, mutta koki itsensä enemmän vangiksi kuin työntekijäksi. Palkkatyötä tämäkin.

[Raion]

Tori Razton

Grey ja Raine juttelivat vähän aikaa kuulumisesta, minä olin vaan hiljaa sen ajan koska en osaa lisää mitään hienoa. Kuulin kyllä sen et Grey pahoiteli ajatuksiani, mutta kehui asennetani, piristi aamuani mukavasti.

"Tänne taisi tulla uusi tutkija tänään. Matkalaukun ääni paljasti." "Mm, niin taisikin. Rose.... Collins, taisi olla hänen nimensä. Taisi muuttaa minua viereiseen huoneeseen," kuuntelin poikien puhuvan uudesta tutkijasta nimeltä Rose Collins "Uusi tutkija? uu kiva tietää toikin juttu! Mut eikö eilen illalla tullut uusi erotuvakin?" kuulin kyllä käytävältä illalla epämääräistä ääntä, kun yleensä siellä on hiljaista, mutta en oo varma "Tiedätkö sinä Raine?" kysyin hämentyneenä päätä vähän kalistaen.

[JokuHullu]

Hanzel Calloway

Lasin pirstoutumista seurasi täydellinen hiljaisuus. Se ei johtunut laitoksen päätutkijan kompuroinnista, vaan hänen tyttären tyttärestään, joka piteli lasissa ollutta vettä pallona edessään. Yhtäkkiä tyttö sätkähti taakse päin ja vesipallo purkautui lattialle ja pöydälle roiskien vettä joka suuntaan. Hanzel tuijotti Marcellaa suu auki, vaikkei se maskin alta näkynytkään. Viimeiset neljä vuotta Hanzel oli suorastaan vihannut erottuvia. Hän halusi pyyhkiä koko geenin pois maailmasta ja nyt hän sai yhden syyn lisää: hän halusi pelastaa lapsenlapsensa erottuvuudelta.
Hanzel toipui järkytyksestä nopeasti. Endrogeenin liikatuotantoahan voi esiintyä kenellä vain perimästä riippumatta. 15-16 vuoden ikä oli tavallinen ensimmäisten oireiden esiintymiseen. Marcella oli selvästi pahasti järkyttynyt kun Hanzel kumartui hänen viereensä.
"Tule, mennään tekemään pieni verikoe ja annan sinulle myös vähän rauhoittavia, niin tunnet olosi paremmaksi", Hän sanoi tytölle hiljaisen rauhallisella äänellä.

[Benkku]

Raine Malcalm

"Uusi tutkija? uu kiva tietää toikin juttu! Mut eikö eilen illalla tullut uusi erotuvakin?" Tori puhui väliin oltuaan hetkisen hiljaa. "Tiedätkö sinä Raine?" hän kysyi kallistaen päätään kuin pieni koiranpentu.

"Jep... Varsinainen ongelmanuori. Hänet vietiin lukkojen taakse kun tämä oli liian kapinallinen," sanoin puheenvuoron tultua. Olin onnellinen etten se ollut minä joka joutui tätä vartioimaan, koko järkihän siinä olisi mennyt. Sainpahan yhden syyn lisää olla tyytyväinen Torin henkilökohtaisena avustajana olemiseen.

[Cia]

Marcella Calloway

Olin liian järkyttynyt pystyäkseni tehdä mitään. Olin juuri paljastunut erottuvaksi, lajiksi, jota olin vihannut ja pelännyt neljä vuotta, asuen laitoksessa, jossa heitä tutkittiin ja pidettiin vankeina. Ja nyt olin yksi heistä. Ihan tuosta vain. Olin helpottunut siitä, kuinka rauhallisesti isoisä puhui minulle, käskiessään minua tulemaan kanssansa verikokeeseen. Tiesin, että laitoksessa tehtiin pahempaakin kuin vain verikokeita, mutta en olisi voinut edes uskoa, että Hanzel tekisi minulle muuta. Toki muistin kuinka pakkomielteisesti hän erottuvia vihasi, mutta eihän se voinut lopettaa häntä pitämästä minusta. Vai voisiko?
Jalkani lähtivät kuljettamaan minua isoisäni vierellä toiseen kerrokseen, jossa tiesin olevan tutkimushuoneet. Jossain vaiheessa matkaa silmäni alkoivat kuitenkin kostua kyyneleistä, vaikka niitä yritin tiheästi pyyhkiä käsiini. Aika ironista sinänsä, että silmistäni vuosi vettä, kun olin äsken huomannut pystyväni hallitsemaan vettä. Tällä hetkellä ei siltä kovin näyttänyt. En ollut varma pystyinkö hallitsemaan vettä, vai pystyinkö kenties liikuttamaan asioita. Jotain kamalaa silti. "Tuleeko musta nyt vanki?" kysyin varovasti ja hiljaa Hanzelilta. Tiesin vastauksen olevan myöntävä, vaikka toista toivoin. Olin nyt erottuva, eikä edes isoisäni voinut sitä faktaa muuttaa.

[Fayilien]

Nova Sayoko

Nova seisoi Lukaksen sellin ovensuussa odottaen että tämä laittaisi itsensä valmiiksi. Poika istui sänkynsä reunalla katsoen häntä päästä varpaisiin kasvoillaan arvioiva, hieman ärsyyntynyt ilme. Kipu oli jo miltein poissa, mutta Novaa huimasi yhä, joten hän päätti ottaa tukea seinästä. Hänen olisi saatava pikaisesti jotakin syötävää, ennen kuin tasapaino pettäisi kokonaan. Kehotus ruokalaan lähtemisestä oli tainnut mennä kuuroille korville, sillä Lukas vaikutti hyvin poissaolevalta. Nova teki kasvoillaan kysyvän eleen ja huokaisi. Yhtäkkiä poika tokaisi: ”Milloin täältä pääsee pois?” Kysymys tuli hyvin yllättäen ja pisti Novan hiljaiseksi. Hän ei ollut varma, miltä pojan tulevaisuus näytti, joten hän ei tiennyt mitä vastata. Joutuisiko poika olemaan koko loppuelämänsä lukkojen takana heidän koekaniininaan? Tulisiko erottuville koskaan mahdollisuutta päästä vapauteen kaiken tämän jälkeen? Kaikki oli vielä niin epävarmaa. Huimaus voimistui ja silmissä sumeni. Nova tiukensi otettaan oven karmista. Pitkän, piinaavan hiljaisuuden jälkeen hän veti syvään henkeä ja sanoi: ”Aion olla sinulle rehellinen. Et ole enää mikään lapsi, joten kestät kyllä kuulla totuuden. Olet varmasti halukas kuulemaan syyn siihen, miksi sinut tuotiin tänne.” Nova katsoi Lukasta syvälle silmiin ilmeettömillä kasvoillaan ja jatkoi: ”Haluan ensimmäiseksi tehdä selväksi sen, etten tiedä onko pois pääseminen mahdollista. Olet erottuva, omaat yliluonnollisia kykyjä, joiden takia olet vaaraksi yhteiskunnalle. Lähiaikoina on sattunut kaikenlaista kaltaistesi keskuudessa, ihmisiä on kuollut. On siis parasta, että pidämme teitä toistaiseksi täällä laitoksessa turvallisuuden säilyttämiseksi. Sen lisäksi teette myös yhteistyötä meidän tutkijoiden kanssa, sinäkin tulet olemaan mukana useissa kokeissa, joissa tutkimme kykyjänne ja niiden aiheuttajaa – endrogeeniä.” Lukas oli saanut kengännauhansa solmittua. ”Alahan tulla, vien sinut ruokalaan, jossa saat hieman aamupalaa. Muista, että sinun on turha yrittää tehdä mitään, sillä paikka on hyvin vartioitu. Saatat törmätä muihin erottuviin, mutta on parempi olla kiinnittämättä heihin huomiota. Laitoksen sääntöjen mukaan puhuminen muiden kanssa ei ole kielletty, mutta minä en katso sitä hyväksi. Olet nyt minun vastuullani,” Nova sanoi ja astui käytävään viittoen Lukakselle lähdön merkiksi.

[JokuHullu]

Hanzel Calloway

Hanzel talutti vapisevaa ja itkevää tyttöä portaita ylös erottuvien kerrokseen.
"Tuleeko musta nyt vanki?" Marcella kysyi itkusta värisevällä äänellä.
"Ei, vaan tutkittava", Hanzel vastasi lempeästi, vaikka tiesi itsekkin ettei vangin ja tutkittavan välillä ollut juuri eroa.

Tutkimushuoneessa Hanzel istutti Marcellan sairaalasängyn reunalle ja veti verhon sen eteen. Sängyn vieressä oli pöytä täynnä erikokoisia neuloja ja putkiloita kokojärjestyksessä, sekä ruiskuja täynnä kirkasta nestettä. Niiden lisäksi pöydällä oli papereita siisteissä nipuissa. Hanzel otti onton neulan, neljäs vasemmalta oli sopivan pieni tytön hentoon käsivarteen, ja kiinnitti siihen putkilon. Sitten hän sitoi kiristyssiteen hieman olkapään alapuolelle ja pyyhki kyynärpään sisäpuolta desinfioivalla puhdistuslapulla. Sitten Hanzel työnsi neulan varovasti mutta jämäkästi suoraan verisuoneen ja neulan päässä oleva putkilo alkoi täyttyä tummanpunaisesta verestä.

[Yumeni]

//apua, tää on alkanu...missä mennään? Ja kuinka täällä vois alottaa, että miten ne erikoiset ihmiset alottaa päivänsä? Anteeks ettei oo.tullu käytyä kahtomassa D: haluaisin.tietää sen tärkeämmän missä mennään, ku ei ole innostusta lukee alusta asti D: //

[Cia]

Marcella Calloway

Saapuessamme tutkimushuoneeseen istuin sängyn reunalle, edelleen tärisevänä. En tiennyt johtuiko tärinä siitä että minulla saattoi olla kylmä, vai siitä että olin vieläkin pakokauhun vallassa. Vaikka Hanzel sanoikin ettei minusta tulisi vanki, en tiennyt pystyinkö uskomaan tuota. Antaisivatko tutkijat minun muka jatkaa sellaista elämää laitoksella mitä olin elänyt viime vuodet? Sitä en oikein uskonut.
Vaikken edelleenkään uskonut edes isoisäni satuttavan minua, en voinut muutakaan kuin katsoa peloissani, kuinka hän valitsi tarkasti neulan ja putkilon käteeni sopiviksi. Kylmät väreet kulkivat kättäni pitkin Hanzelin puhdistaessa kohdan, josta verikokeet aina otetaan, ja laittaessaan kiristyssiteen käteeni. Puristin silmäni kiinni hänen viimein työntäessään neulan verisuoseeni. Ei se oikeastaan edes sattunut, mutta siinä mielentilassa mikä minulla oli käynnissä, olin kykenemätön tajuamaan sen.
Hanzel veti neulan viimein kädestäni pois, kun putkilo oli täyttynyt tummanpunaisesta verestäni. Uskalsin avata viimein silmäni. Vieressäni sängyllä oli pieni paperin pala, jonka painoin pistokohtaan, josta valui jo muutama tippa verta. Nostin katseeni isoisääni, enkä voinut vastustaa kysymystä pääsemättä suustani. "Vihaaks sä mua nyt, kun oon erottuva?"

//Yumeni: Edelleen ekan päivän aamupäivä käynnissä, jokainen tekee mitä lystää. Erottuvat varmaan käy ensin aamupalalla, jolla suurin osa onkin jo käynyt. Kannattaa kuitenkin lukea nää aikasemmat roolit, vaikkei ehkä kovin tärkeitä sulle olekaan, mutta nopeasti ne käy läpi c:

[Yumeni]

//mä koitin käydä tota jotenkin vilkuillen läpi...ja koitan jotain rustata//

Oprah

Olin sellissä vai mikä lie ikinä olikaan. Minua oltiin piikitelty ja tutkittu taas koko yön melkein ja makasin tällä hetkellä sängyssä uupuneena. Oli varmaan ollut aamu ja varmaan aamupalaakin saatavilla, mutta en tiedä jaksanko. Makasin vain hiljaa mahalleni sängyssä katsoen yö pöydälle, missä oli muki jossa oli juotavaa ja pöydällä oli myös pieni lautanen johon laitettu yksi kuiva leipä. Ehkä laitettu sen takia, kun yön joutu tetejä tekemään ja jos en vaikka jaksaisi liikkua. Minulla ei oikein voimatkaan toimineet, kun kerran kokeilin maalaamista. Taideteokset meinasivat herätä henkiin, mutta qne olivat niin heikkoja, että ne jämähtivät ja olivat elottomia. Tulin siitä niin surulliseksi, että tuntui etten jaksaisi tehdä mitään tai ei kiinnostanut tehdä mitään. Otin mukin ja hörppäsin hiukan vettä pistäen takas pöydälle ja maaten sängyssä. Täällä taisi olla muitakin kaltaisiani ja olisi kiva tutustua heihin, mutta voimani ovat heikot.

[JokuHullu]

Hanzel Calloway

"Vihaaks sä mua nyt ku oon erottuva?" Marcella rikkoi huoneeseen syntyneen hiljaisuuden. Hanzel seisoi selin Marcellaan katsellen veriputkilon hidasta keinumista sekoituslaitteessa. Viimein hän huokaisi syvään ja vastasi: "En tiedä." Hänen olkapäänsä painuivat entistä kasempaan ja hän otti tukea pöydästä. Hanzel ei tiennyt mitä ajatella. Hänen tunteensa olivat ristiriitaiset. Hänen tyttärentyttärensä oli hänelle rakas, mutta nyt myös erottuva. Hanzel ravisti päätään hieman ja ruiskutti veriputkiloon indikaattoriliuosta. Se värjäsi veren violehtavaksi merkkinä runsaasta endrogeenimäärästä. Hanzel huokaisi raskaasti. Testi oli sataprosenttisen varma. Virheitä ei ollut vielä koskaan esiintynyt, eikä Hanzel jaksanut uskoa että tällä kertaa virhe oli tapahtunut. Hän oli omin silmin nähnyt veden leijuvan Marcellan edessä.

Hanzel avasi pöydän laatikon, jossa oli siistissä rivissä ruiskuja tummalla alustalla. Hanzel nosti niistä yhden ja kääntyi Marcellaa kohti. "Älä pelkää, tämä sattuu vain vähän", hän sanoi omituinen katse silmissään pyöreiden lasien takana.

[zen]

// joo ei mitään hätää, ei tässä oo oikeen mitään kerennyt tapahtumaan :D

LUKAS

Totuus iski suoraan poikaan. Voimienko takia täällä oltiin? Vastaus oli tosiaan suora, mutta selventävä, juuri sitä mitä hän kaipasikin. Lukas ei ollut eläissään tavannut toista ihmistä, joka olisi omannut hänen kaltaisiaan voimia - ja täälläkö juuri heitä pitäisi olla? Varastaminen, ehkä todella mitätöntä kuitenkin murhiin suhteutettuna, ei häneltä itseltään tietenkään tainnut olla paras tapa hyödyntää lahjojaan, mutta minkäs sille enää tekee, nyt kun lukkojen takana oltiin; ihan ymmärrettävää varmaan se sitten on, jos erottuvat koetaan vaarallisiksi.

Tennarit jalkaansa saatuaan Lukas katsoi ylös tutkijanaiseen, joka näytti nojaavan ovenkarmiin kuin pahoinvoivana. Yhteistyö tutkijoiden kanssa on oikea vaatimus, ainakin pojan puolesta. Hän nousi hypähtäen sängyltään mitään sanomatta ja huoneen ovelle kävellessään ikään kuin katsoi hyvästit ankealle huoneelle - sinne häntä ei varmasti saisi vielä vähään aikaan takaisin. Väkisin tai ei.
Käytävä ei juurikaan ollut uuteen maailmaan astuminen tässä tapauksessa, vaikka hämärän huoneen asumaton tyhjyys, levitettyjä tavaroita tietenkin lukuunottamatta, oli melkoinen kontrasti siistille käytävälle. Lukas lähti seuraamaan valkotakkista naista kokien hieman häpeää omasta, säälittävästä pituudestaan - pituusero ei kovin huomattava ollut, mutta silti häiritsevä. Lukas veti pörröttäviä, lyhyitä hiuksiaan sivummalle otsaltaan ja katsoi naiseen.
"Pidä minusta hyvää huolta sitten", hän sanoi ilmeikkäästi hymyillen ikään kuin ärsyttääkseen, ja toisti saman, mitä toinen oli sanonut. "Olen sinun vastuullasi."

[Cia]

Marcella Calloway

Kysymykseni jälkeen ei hetkeen kuulunut muuta kuin jonkin koneen hurinaa, kunnes Hanzel avasi suunsa viimein. Aamulla vastaus olisi varmasti ollut kieltävä, mutta toisaalta, silloin en ollut vielä ollut erottuva. Tai olinhan, mutta en tiedettävästi. Kaikki nämä vuodet laitoksessa, eikä minulle oltu edes tehty tarkistus verikoetta, jolloin oltaisiin tiedetty erottuvuuteni ennen kuin olisin edes mitään tehnyt. Laskin katseeni surullisina jalkoihini, jotka eivät aivan ylttäneet lattiaan. Jos olisin isoisäni tilanteessa, vihaisinko itse minua? En tiedä, sitä oli vaikea edes miettiä, joten ehkä annoin sen anteeksi.
En nähnyt Hanzelin takaa mitä hän teki, mutta epäilin hänen tutkivan juuri ottamaansa vertani. Odotin hiljaisuudessa hänen sanovan jotain, mutta lopulta hän kääntyi uusi piikki kädessään, jossa oli tummaa nestettä, joka ei kuitenkaan ollut verta. Hanzel rauhoitteli minua, mutta hänen äänessään oli vivahde, jota en ollut ennen hänen puheessaan kuullut, joka sai minut hetkessä taas paniikkiin, joka oli jo pikkuhiljaa alkanut laskemaan. Pysyin silti paikallani sanomatta mitään, puristaen hampaani yhteen ruiskun painautuessa vasemmalle puolelle kaulaani. Inahdin aineen imeytyessä vereeni, joka kirveli pahasti, jopa sattui. Hetkessä tunsin hengitykseni rauhoittuvan, mutta myös huimauksen tunne alkoi ilmetä hyvinkin nopeasti. Oliko tuo sitä ainetta mitä kaikille erottuville annetaan? Mutta hehän olivat ihan normaalisti ruokailuissakin jossa heitä näin, eikä kukaan voinut olla niin normaali tälläisessä huippaavassa olossa. Vai olivatko he vain tottuneet siihen? Jos olivat, en edes halunnut ajatella kuinka usein heille tuota tummaa nestettä annettiin.