Ja tännehän minä sen siirsin! Luvut jatkuvat tasaiseen tahtiin, eli aina perjantaisin, siitä, mihin jäätiin
Eli siis niile jotka eivät tiedä, olin kirjoittanut tätä tarinaa Eldaryassa marraskuusta (muistaakseni) lähtien ja en halunnut lopettaa sitä kesken, joten jatkuu täällä.
Tarina kertoo keijuista, joiden keskuudessa onkin enemmän salaisuuksia ja salaliittoja, kuin kukaan osasikaan aavistaa~~
Tässä olisi vielä pieni hahmo-galleria, jonka julkaisin Eldaryan foorumilla ja päätin myös pelastaa.Pahoittelen edelleen kehnoa kuvanlaatua '^^ !!KUVAT VOIVAT SISÄLTÄÄ SPOILEREITA TARINASTA!!
Galleria
Esittelen teille arokeijujen prinsessan Arabellan! En muistaakseni ole näyttänyt tätä vielä. Piirsin kuvan ennen kuin julkaisin hahmon, tai edes päätin sen nimen. Jos joskus saan tyttölapsen, haluan nimetä sen Arabelleksi <3
Minulta oli suuri harppaus piirtää Aka kunnolla ensimmäistä kertaa, sillä hän oli alusta asti asustanut vain mielessäni, enkä ajatellut hänestä tulevan suurikaan hahmo. No, toisin kävi. Hänestä tulikin vahingossa yksi tärkeimmistä sivuhahmoistani.
Tämä on viimeisin piirtämäni kuva. Siinäpä seisovat Kira ja Aka huolehtien pienistä Valosta ja Tuomesta
Tässä seisoo iki-ihana Sana sellaisena, millaiseksi hänet kuvittelen lehtimekossaan. Onnistuin tosin hieman möhlimään siivissä, mutta pikku vikoja. Olenko näyttänyt tämän kuvan jo?
Tämän kuvan tein aivan ensimmäisenä. Olettekin jo nähneet sen, mutta onnistuinkohan nyt ottamaan paremman kuvan siitä?
Tämän tein saadakseni käsityksen että millainen tyyppi hiippailee päättäjien joukossa.
Tämän kuvan lähinnä luonnostelin tietääkseni, miltä Sanquinem näyttää. Se toimii minulla myös yleispätevänä mallina Karmiinikeijuista.
Tässä kuvassa onnistuin pilaamaan Prinsessa Petran toisen silmän niin, että päädyin lopulta vain suttaamaan sen '^^
Tässä kuvassa on Petran kylpykohtaus, jonka piti tulla johonkin luvuista 5-9, mutta jota ei koskaan tullut...
Tämä kuva sijoittuu tuleviin tapahtumiin. Olin aikeissa julkaista sen myöhemmin, muttette välttämättä enää myöhemmin pääsisi näkemään sitä, joten katsokaa nyt. En kuitenkaan aio spoilata enempää kyseisestä kohtauksesta
Viimeksi muokannut Silver-Flower päivämäärä 22.05.2017 23:13, muokattu yhteensä 2 kertaa
Olin kävelemässä maassa, ruohon seassa, katsomaan joko Paweeryt ovat syöneet. Näin jo ensimmäisen Paweeryn, kun takaani huudettiin ”Kira!!” Käännyin ympäri ja näin Sanan. Hän on ystäväni, pyrykeiju tyttö. ”Mitä nyt?” kysyn. ”Ethän ollut menossa paweeryjen luo? Sinne ei kannata mennä juuri nyt. Paweeryt eivät ole syöneet mitään ja ne ovat ärtyneitä. Eräs lehväkeiju, joka oli viemässä niille ruokaa aamulla, loukkaantui pahoin paweeryn iskiessä häntä hännällään,” Sana kertoo. ”Olin menossa, mutten taida olla enää. Miksi se paweery käyttäytyi niin? Yleensähän ne ovat rauhallisia. Ei kai se keiju käyttäytynyt ylimielisesti?” Mietin. ”Ei. Paweery oli kai jo valmiiksi ärtynyt.” ”Omituista. No oletko menossa tekemään jotain? Minulla ei ollut muuta tehtävää, kuin tarkistaa paweeryt, joten voin auttaa sinua jos tarvitset?” ”Kiitos, mutta pelkäänpä ettet voi auttaa. Me pyrykeijut lähdemme pian taivaalle katsomaan lintuja. Te lehväkeijut ette voi lentää tarpeeksi korkealle.” ”Hyvä on. Nähdään taas. Menen kysymään tekemistä Kuningaspuulta”. Sana lähti lentämään poispäin. Minä taas menin kävelemään takaisin keijuaukiolle, jonka keskellä sijaitsee Kuningaspuu. Se on kaikkein vanhin elämänpuu. kuningaspuussa asuu mesikeiju-prinsessa Petran lisäsi, muutamia korkea-arvoisia keijuja, muun muassa Suuret Lehväkeiju, - Mesikeiju, -Pyrykeiju, -Silokeiju, -Karmiinikeiju ja –Sorakeiju. Sekä tietysti muutamia palvelijoita.
Kun olin päässyt aukiolle, kävin hakemassa keinotekoista keijupölyä kolmannelta syntetisointi-huoneelta. Se sijaitsi erääseen puuhun kaiverretussa kolossa. Se on hyvin lämminhenkinen paikka. Saatuani keijupölyä, lähdin etenemään Kuningaspuuta kohti. Se on aivan keijuaukion keskellä, ja sen voi nähdä pitkän matkan päähän. Sen suuri oksien labyrintti kohosi päälläni lentäessäni sitä kohti. Laskeuduin puun majesteetilliselle rungolle ja aloin kiivetä uurteiden muodostamia portaita kohti, Suuren Lehväkeiju Aatteen huonetta.
Ulkoa päin Aatteen huone näyttää vähän siististi kootulta harakan pesältä, mutta sisältä se on kaunis, vihreillä kankailla vuorattu tila. Astuin sisään huoneeseen, jonka keskellä kohosi punainen elämänpuun kukka, jossa Aate istui. Aate on jo vanha keiju. Hänellä on pitkä valkea parta, harmaan vihreät siivet ja arvokas sammalen vihreä kaapu. Kukan kultaisessa keskustassa Aatteen ympärillä oli paljon erilaisia yrttejä, ja niiden osia. Hän kai tutki niiden ominaisuuksia. ”Mikä tuo sinut luokseni, Kira?” Hän kysyi. ”Tervehdys, Suuri Lehväkeiju Aate. Olin menossa katsomaan ovatko paweeryt jo syöneet niille viemämme ruuat, kun pyrykeiju Sana tuli varoittamaan minua, että paweeryt ovat vauhkona. Tulin siis kysymään, onko minulla tänään muuta tehtävää?” Vastasin syvään, kunnioittavasti kumartaen. ”No, jos sinulla ei tosiaan ole tekemistä, voit toimia viestin välittäjänä. Kävisitkö saattamassa viestini prinsessa Petralle: `Taron tappanut myrkky oli peräisin synninliljasta. Tästä voimme päätellä, että Taro on kuollut tuskattomasti, eikä häneen ole tahdottu sattuvan.`” ”Hetkinen! Sanoitko juuri että Suuri Karmiinikeiju on kuollut!?” ”Kyllä on. Hänet myrkytettiin viimeyönä, ja olemme tänään tutkineet ruumiin. Olisin iloinen, jos saattaisit viestin prinsessalle”. ”Mutta kuka hänet tahtoisi tappaa? Hänhän ei ollut kovin vanha, ja hän oli hyvin viisas. Eihän hän vo…” Lopetin lauseen kesken kun huomasin Aatteen merkitsevän katseen. ”Veisitkö sanan prinsessalle?” Hän kysyy. ”Kyllä” Vastaan ja lähden Aatteen huoneesta.
En voi uskoa että Suuri Karmiinikeiju on kuollut. En tuntenut häntä hyvin, emmehän ole edes samaa rotua, mutta olen kuullut hänestä puhuttavan pelkkää hyvää. Prinsessa mahtaa ottaa viestin raskaasti. Kuljin Kuningaspuun uurteita pitkin Kuningassaliin jossa kaunis prinsessa Petra istui viehkeästi hyvin suuressa, lattiasta kohoavassa elämänpuun kukassa. Sen punaiset terälehdet kehystivät Petraa, jonka pitkien kultaisten hiusten päällä lepäsi siro hopea tiara. Petran hymyilevät, joskin itkeneen näköiset kasvot ottivat minut vastaan. Kuningassali oli hyvin kaunis aamu auringon keltaisessa valossa. Oksista punottu lattia ja lehtien muodostama katto olivat omiaan korostamaan ylvästä kultalehdistä koottua kaarta prinsessan kukan yllä. ”Arvon kuninkaallinen prinsessa Petra, minulla on teille viesti Suurelta Lehväkeijulta. Se kuuluu näin: `Taron tappanut myrkky oli peräisin synninliljasta. Tästä voimme päätellä, että Taro on kuollut tuskattomasti, eikä häneen ole tahdottu sattuvan.´” Kerroi hänelle. Prinsessa Petran kasvot synkkenivät. Hänen hopea reunaiset siipensä vajosivat hieman hänen kiittäessään minua viestistä. Pian hän pyysi minua poistumaan, joten lähdin Kuningassalista.
toinen luku
Ajatukseni ovat aivan sekaisin lentäessäni kohti kolmatta elämänpuuta. Se on varattu lehväkeijujen asumuksille. Astuin sisään pieneen, ulkoa oravanpesän näköiseen rakennelmaan, kotiini. Istuin männystä tehdyn, sammalella pehmustetun sänkyni laidalle ja mietin, miksi joku todella tahtoi päästä eroon Suuresta Karmiinikeijusta? Ja mikseivät paweeryt syö? Jokin on ollut jo pidemmän aikaa pielessä. Elkaartin päämajassa ollut kristallikin rikkoutui, mutta meille keijuille ei ole kerrottu tarkemmin mistä se johtui? Mitä täällä oikein tapahtuu? Jokin keskeytti hämmentyneet ajatukseni. Se oli Aka. Hän on lehväkeiju kuten minäkin, ja asuu aivan naapurissani. ”Joko kuulit Suuresta Karmiinikeijusta? Aika karsea juttu vai mitä. Mikähän hänet tappoi niin yht`äkkiä?” Hän mietti astuessaan koputtamatta talooni. Aivan hänen tapaistaan. En miettinyt paljoa vastatessani: ”Hänet myrkytettiin synninliljalla. Prinsessa Petra näytti synkältä, viedessäni viestin hänelle”. ”Mistä tiedät? Kuka sinulle kertoi? Miksi kerroit siitä Petralle?” Aka näytti hämmentyneeltä ja aloitti kuulustelun. En kai olisi saanut juoruta Suuresta Karmiinikeijusta. Prinsessa ei varmasti katso sitä hyvällä. ”Ei kun siis… Suuri Lehväkeiju pyysi minua viemään viestin prinsessalle. Ja miksi sinä kutsut arvon prinsessa Petraa pelkällä etunimellä? se ei sovi meidän arvoomme”, yritin kääntää keskustelun suuntaa. Aka istui puiselle tuolille tammisen työpöytäni eteen ja katsoi minua pitkään, ennen kuin kysyi: ”Joko kuulit Viherestä? Siitä lehväkeijusta, jota eräs Paweery löi?” ”Kuulin Sanalta”, en ymmärtänyt, mitä hän ajoi takaa. ”Olette Sanan kanssa varsin läheisiä, vai mitä? Juttelette usein.” ”Olemme tunteneet pienestä. Tietenkin olemme läheisiä. Hän on ystäväni”, asetuin huomaamattani puolustus kannalle. ”Niin Sana on kovin suloinen. Niin on prinsessa Petrakin. Huomasitko itse, kuinka kasvosi synkkenivät varmasti yhtä synkiksi, kuin sanoit Prinsessa Petran kasvojen olleen? Ja vaihdoit nopeasti aihetta huomatessasi, että keskustelimme aiheesta, josta prinsessa Petra ei tahdo huudella”. Aloin ymmärtää mitä hän vihjaa. Olenhan aina tiennyt että Akalla on nopeat silmät ja tarkat korvat, mutta miten hän on voinut huomata? ”Mistä oikein puhut Aka? Oletko syönyt feeronmarjoja, vai mitä oikein höpötät?” Aloin hermostua ”Taidat kurotella tähtiin Kira. Olet aika läpinäkyvä”, Aka sanoo hymyillen ja kohottaa toista kulmakarvaansa. Sanat jähmettyvät kurkkuuni. Ennen kun saan sen selvitettyä, Aka nousee, kävelee ovelleni, huikkaa: ”Kiitos kullan arvoisista tiedoista” ja lähtee yhtä nopeasti kuin oli tullutkin.
Jähmetyn. Viha alkaa kiehua sisälläni. Huudan raivoissani ja paiskaan tyynyn viereltäni lattialle. Aka on inhottava! Ei ole hänen asiansa mitä tunnen ketäkin kohtaan. Ei hän voi kävellä noin vain sisään talooni ja alkaa arvostella minua! Lisäksi hän sai minut juoruamaan tiedoista, joiden ei saisi antaa levitä. Voin hänen takiaan menettää luottamukseni prinsessa Petran silmissä.
Olen todella ärtynyt. Minun pitäisi kai rauhoittua. Vilkaisen kelloa. Aika on huvennut ja on jo iltapäivä. Nojasin taaksepäin ja rojahdin makaamaan sängylleni. Mitähän sitä tekisi Akan kanssa? Päätin olla ajattelematta sitä nyt ja mennä katsomaan, joka Sana olisi palannut.
kolmas luku
Koputin edessäni tuoksuvaan katajaiseen oveen. Ei vastusta. Koputin uudelleen ja sisältä kuului ääni: ”Odota hetki! Tulen avaamaan aivan juuri”. Sana oli siis palannut. Pian hän tuli avaamaan oven. Olin hämmästynyt siitä kuinka kauniilta sana näytti Valkoisessa, punaisella kivellä koristetussa liljamekossaan. Se on pyrykeijujen työasu. He ovat yksi harvoista keijuryhmistä joilla sellainen on. Vasta hetken ihasteltuani huomasin veren hänen huulensa yllä, haavan solisluunpäällä ja tummat tahrat mekossa, sekä sen, että hän oli aivan punainen. Kuinka en huomannut sitä heti? ”Anteeksi. En ehtinyt siistiytyä ennen kuin tulit”, Sana sanoo huomattuaan järkyttyneen katseeni ”Mitä oikein on tapahtunut? Miksi olet aivan veressä?” Ihmettelin. ”Tule sisään, niin kerron”. Poistuimme oksista punotulta parvelta siistiin sisätilaan, jonka seinät ovat tehty pystysuuntaan asetetuista oksista, ilmeisesti tammesta. Sanan kodin värit koostuivat hyvin pitkälle valkeasta, harmaasta ja sinisestä. Se on hyvin tyypillinen pyrykeijun koti.
”Haittaako sinua, jos puhdistaudun samalla kun puhumme?” Sana kysyi ”Ei tietenkään. Siistiydy vain” vastasin ja istuin Sanan kauniiseen, valkeaan keinutuoliin. Se on aina ollut yksi lempi esineistäni. Siinä istuminen on hauskaa, rauhoittavaa ja rentouttavaa. Sana otti pöydältään hiiren korvan kokoisen pyyhkeen, kostutti sen oven vieressä olevan sangon vedellä ja alkoi pyyhkiä kasvojaan ja kaulaansa, samalla kun kertoi: ”lähdimme muiden pyrykeijujen kanssa katsomaan, miten seryphot voivat. No, näimme taivaalla suuren parven jota kohti lähdimme lentämään. Mutta kun olimme viimein saavuttaneet seryphot, ne kaikki säikähtivät ja osa agressiivisemmista yksilöistä hyökkäsi kimppuumme. Kukaan meistä ei haavoittunut kamalan pahasti, minäkin sain onneksi vain kaksi naarmua, mutta on se outoa. Seryphot ovat yleensä rauhallisia kuin Keroshane Valokaartista! Yleensä ne eivät hyökkää edes ärsyyntyneinä. Emme osanneet varautua ollenkaan hyökkäykseen. Ei niitä ennen ole häirinnyt läsnäolomme. Eikö olekin outoa?” ”Kummallista. Luulisi, että ne ovat tottuneet teihin?” Mietin. Sana heitti pyyhkeen koriin jossa oli muitakin likaisen näköisiä kankaita. Hän käveli huoneen nurkkaan, veti sermin auki haki vihreän mekon kaapistaan ja meni sermin taakse vaihtamaan vaatteita. Muistin Akan sanat ja minua alkoi kuumottaa. Olin samassa huoneessa Sanan kanssa, kun tämä vaihtoi vaatteita.
”Meidän tehtävämme taisi tänään mennä mönkään”, totesi Sana sermin takaa. Verinen mekko lensi sermin päälle ja varjot tanssivat kuvioidulla paperilla. Olin aivan hiljaa. ”Hoi. Oletko vielä siellä?” Sana kysyy hetken päästä Havahduin miettimästä Akaa, ja vastasin olevani. Sana tuli pois sermin takaa ihanassa vihreässä lehtimekossa. Hänen kaunis valkeasta pohjasta ja nahkaisesta vyötteestä koostuva obi-vyönsä levensi viehkeästi hänen yleensä kovin kapeaa vyötäröään. Hän oli laittanut kankaisen laastarin solisluunsa päällä olevaan haavaan ja hänen hopeiset, takaa nutturalla olevat hiuksensa leikkivät sen päällä. ”Tahdotko teetä? Minulla olisi vihellys-heinästä tehtyä”, Sana kysyy. Hän vie verisen työ-mekkonsa samaan koriin jossa ovat muutkin pyykit, ja alkaa kaivaa erilaisia purkkeja täynnä olevaa kaappia. ”Voisin ottaa, kiitos”. Sanan harmaa- punaiset, kapeat siivet lepattavat vienosti, hänen löytäessään kaapista etsimänsä. Hänellä on käsissään purkki kuivattua piharatamoa ja toinen hunajaa. Sanan nyöritetyt nahkasaappaat päästävät vain pientä tuminaa hänen viedessään purkit ja kaksi kuppia pöytään. Nousin tuolista ja laitoin vettä keittymään Sanan puolesta.
Kun vesi oli keittynyt, joimme teetä hiljaisuuden vallitessa. Meillä ei ollut sanottavaan. Sanan luona on rauhoittavaa. Akan mieleeni kylvämä ärtyneisyys oli tiessään. Onneksi Sana on olemassa.
Sanan kanssa aika oli kulunut kuin siivillä. Teen jälkeen aloimme taas jutella. Puhimme kaikesta maan ja taivaan välillä. Ennen kuin huomasinkaan, oli ilta ja minun oli aika palata kotiin. Hyvästelin Sanan, ja lähdin liitämään kohti kolmatta elämänpuuta. Menin sisään oravanpesä kaltaiseen kotiini ja rojahdin sammal-pehmusteiselle sängylleni. Olin jo unohtanut kaikki tämän päivän murheet. Se on Sanan ansiota. Heitin yltäni enimmät vaatteet, ja kävin tyytyväisenä nukkumaan lämpimän luhtavilla-peiton alle.
neljäs luku
Heräsin karmeaan räsähdykseen takanani. Käännyin ympäri ja näin jotain odottamatonta: tummiin pukeutunut mies kulki pienen ikkunani ohi. Räsähdyksen oli selvästi aiheuttanut lattialle tippunut savivaasi. Nyt ei ole aikaa selvittää miksi vaasini tippui. Puen nopeasti ylleni ja riennän ulos katsomaan, mitä äskeinen mies tekee täällä.
Ulkona Aka odottaa minua. Raivo alkaa liikahdella sisälläni hänet nähdessäni. ”Huomenta, Kira. Tuo on Elkaartien Varjokaartin johtaja Nevra, tiesitkö? Miksi lie on täällä? Hän kulkee kohti Kuningaspuuta”, Aka kertoo osoittaen puuta kohta, ja hän on oikeassa. Nevra niminen mies saavuttaa Kuningaspuun ja kumartaa kevyesti häntä vastaan tulleelle Suurelle Silokeijulle. ”Miksi olet saapunut luoksemme, varjokaartin johtaja?” Suuri Silokeiju-muori kysyy. ”Pyydän audienssia mesikeiju prinsessa Petran kanssa”, Nevra vastaa yksinkertaisesti. Heidän äänensä kuuluvat hyvin, näinkin kauas. ”Mitä asiasi koskee?” ”Suuren Karmiinikeijun kuolemaa”, Nevrra kertoo. ”Sinulle kaikkien kuullen en voi sanoa enempää”.
Suuri Silokeiju lähtee -arvatenkin hakemaan prinsessa Petraa. Pian hän saapuu takaisin hieman unisen näköisen, mutta silti hyvin viehkeän ja elegantin prinsessan kanssa. Nevra kumartaa Petralle, joka vuorostaan niiaa tälle. ”Mesikeiju prinsessa Petra suostuu audienssiin”, ilmoittaa Suuri Silokeiju. ”Kiitän. Voimmeko puhua syrjemmällä? Asia on kovin arkaluontoinen”, Varjokaartin johtaja pyytää. ”Kyllä voimme, mutta otan silti mukaan Suuret Lehväkeijun, -Mesikeijun, -Pyrykeijun, -Silokeijun ja -Sorakeijun.”
Prinsessan, Suurten ja Nevran ollessa jo poissa kuuloetäisyydeltä, katson taas Akaa. Olimme kuulleet koko jutun tähän asti. Se vaan ei tainnut riittää Akalle. Aka levitti vihreät siipensä ja hyppäsi tuulten kannettavana pienen joukkion perään. Mitä hän oikein luulee tekevänsä?! Lennän Akan kiinni ja totean:”Aka, tämä on todella huono idea”. ”No mutta eihän sinun tarvitse tulla mukaan, jos et tahdo tietää enempää. Enhän minä edes pyytänyt sinua”, Aka sanoo ylimielisesti. ”Niin, mutta et sinä voi salakuunnella!” Puolustan ”Enkö muka? Kyllähän voin. Ja sinä voit myös”. ”Mutten halua!” Tai niin väitin. Oikeastaan minäkin olin utelias kuulemaan, mitä asiaa kaarteilla on. Ennen kun aloitin taas pätemään, miksemme voi salakuunnella, Aka vetäisi minut piiloon vanhan vaahteran lehtien taakse. ”Mitä sin…!” Aloitin, muuta näin Akan pitävän sormea huulillaan hiljenemisen merkkinä. Kysyin hiljempaa: ”Miksi menimme piiloon?” ”Älä puhu idiootti! Etkö nähnyt. Nevra oli kääntymässä katsomaan. Emme saa jäädä kiinni”, Aka sanoi kiukkuisena. Olin juuri vastaamassa kuinka hän itse on idiootti rikkoessaan sääntöjä, kun kuulimme prinsessan sanovan: ”Nyt olemme tarpeeksi kaukana, jotta voit kertoa asiasi.” ”Itse asiassa tulin ennemmin kysymään kuin kertomaan. Täällä on kuollut kaksi päivää sitten karmiinikeiju, nimeltä Taro. Kertoisitko lisää?” Varjokaartin johtaja kysyy vakavana. ”Ja miksi se kiinnostaa teitä? Luulin, että teillä on omiakin ongelmia, josta ette tahtoa kertoa meille”, Petra vastaa. ”Juuri niin! Tekään ette ole paljastaneet meille mitään suuresta kristallista, joten miksi me paljastaisimme teille mitään Suuresta karmiinikeiju Tarosta?” Suuri sorakeiju tulistui, ja sai tukea muilta Suurilta. Prinsessa katsoo ensin Suuria ja sitten Nevraa, joka näytti vaivaantuneelta. Hän nostaa kätensä vaientaakseen Suuret. ”Teillä on varmasti jokin hyvä syy olla kertomatta meille Elkaartin tapahtumista, mutta jos ette luota meihin kertoaksenne, emme mekään voi luottaa teihin”, Prinsessa Petra sanoo. Nevra katsoo häntä pitkään hyv,in, hyvin vaivaantuneena, kunnes ojentaa kätensä. Prinsessa nousee kevyesti Varjokaartin johtajan kädelle ja kysyy: ”Mitä aiot tehdä?” Nevra vie käden lähelle kasvojaan ja vastaa: ”Aion ehdottaa vaihtokauppaa. Minä voin hankkia teille suuren määrän keijupölyä tietoja vastaan”. ”Sinun täytyy keksiä parempi kaupattava. Pystymme valmistamaan tarpeeksi keijupölyä omiin tarpeisiimme. En aio myydä tietoja tyhjästä”, Petra sanoo napakasti. ”Mitä te tahdote?” ”Tietoja tietenkin” ”Katsotaan mitä tietoja voin antaa. Lähetän tänne myöhemmin keskustelijan”, Nevra huokaisee. ”Se sopii”, toteaa Petra. Varjokaartin johtajan lähdettyä Suuret kysyvät Prinsessa Petralta: ”Et kai oikeasti aio myydä tietoja Taron kuolemasta?” ”Todennäköisesti en, ellei heillä ole jotain todella kiinnostavaa kerrottavaa”, Prinsessa vastaa rauhallisena.
viides luku
”Olemme kuulleet tarpeeksi”, sanoo Aka vierelläni. Säpsähdin yllättyneenä. Olin ollut täysin keskustelun lumoissa. ”Meidän kannattaa nyt lähteä. Ellet sitten halua jäädä kiinni mesikeiju prinsessa Petran keskustelun salakuuntelusta”, Aka toteaa. Enkä todellakaan tahtonut jäädä kiinni.
Lensimme Akan kanssa suorinta tietä kohti kolmatta elämänpuuta. Aka kutsui minut kotiinsa. En ollut ollut siellä monesti. Lattialla oli suuri, beige matto. Katosta roikkui kaunis kahvipensaasta veistetty kattokruunu ja seinää koristi suuri vaahteran lehti, johon oli maalattu kauniita vanamoja. ”Kotisi on todella kaunis”, ihastelen ajatuksissani. ”Kiitos! Haluatko että sisustan sinunkin kotisi?” Aka kysyy virnistäen ”Jos et kuitenkaan”, vastaan punastuen sitä, että puhuin ääneen. ”No asiaan. Mitä aiot tehdä?” ”Miten niin?” ”Tiedät jo toistamiseen jotain, jota ei sopisi tietää”, Aka kohottaa vasenta kulmaansa. ”Hei viime kerralla se kerrottiin minulle kysymättä. Ja tällä kertaa yritin vain estää sinua salakuuntelemasta”, Uskottelen itselleni, mutta Akaa en taida hämätä. ”Vain niin. Et siis halunnut tietää mitä asiaa Elkaarteilla on?” ”En niin”. ”Etkä tahtonut minun salakuuntelevan?” ”En”. ”Etkä yrittänyt tosissasi estää minua salakuuntelemasta”. Aka toteaa. ”Yritinhän!” ”Etpäs. Sinun olisi ollut helppo paljastaa meidät. Jäit silti salakuuntelemaan kanssani”. Huokaisen. Aka on jälleen oikeassa. Miten hän osuukaan aina oikeaan? Paras kai myöntää se. ”Hyvä on. Minäkin tahdoin kuulla mitä sanottavaa heillä oli, mutta salakuuntelu oli silti väärin”. ”Niin oli, mutta minkä keiju uteliaisuudelleen mahtaa?” Aka sanoo hymyillen. Hän oli selvästi tyytyväinen itseensä. ”Kysyin äsken, mitä aiot tehdä? Aiotko jatkaa, kuin et tietäisi että Elkaarti on kiinnostunut meistä ja prinsessa aikoo tehdä kauppaa tiedoilla?” ”Niin kai. Mitä muuta voin?” ”Et mitään. Siis eiköhän aleta tekemään päivän töitä, ennen kuin ne kasaantuvat. Auta sinua paweeryjen kanssa”, Aka jatkaa hymyään.
Kävelimme kohti aukiota jossa paweeryt oleilevat. Ruohon korret kohosivat yllämme. Aka olisi halunnut lentää, mutta minä päätin, että menemme jalan. ”Mitä hyötyä on mennä jalan, kun meille on annettu siivet joilla lentää?” Aka nurisi koko matkan paweeryjen luo. Näimme jo ensimmäisen purppura siipisen paweeryn, kun minusta alkoi tuntua painostavalla tavalla pelottavalta. Paweeryn kääntyessä katsomaan meitä, nostin käteni ilmoittaakseni Akalle, ettei meidän pidä jatkaa eteenpäin. Paweeryn valmiiksi viirumaiset silmät kapenivat entisestään sen tuijottaessa kasvojamme. ”Tuota paweerya meidän ei kannata lähestyä”, sanoin Akalle. Paweery heilautti häntäänsä kolmesti puolelta toiselle ja sähähti meille käärmemäisesti. ”Huomaan”, Aka vastaa minulle. Olimme liikkumatta paikallamme, jottemme hermostuttaisi paweerya enempää. Sitä voisi olla vaikea paeta, jos se hyökkäisi.
Seisottuamme tovin paikoillamme tuijottaen paweerya, päätimme Akan kanssa koittaa lähestyä sitä uudestaan. Otimme muutamia hitaita askelia kohti paweerya. Se reagoi lyömällä häntänsä maahan ja sähähtämällä meille. ”Hei kuule Kira, minä en ole ehkä kaikkein paras paweeryjen kanssa, joten mitä jos jäisin turvaamaan selustaasi?” Aka kuiskaa minulle. Kuinka hän voi ryhtyä pelkuriksi tällaisella hetkellä? Vai onkohan se sittenkin vain viisautta? ”Hyvä on” Sanon Akalle. ”Turvaakin sitten kunnolla”. Otan muutamia askelia lisää kohti paweerya. Se sähähtää minulle jälleen, muttei ole vielä aukaissut ”sormiaan”, joten minun ei pitäisi olla välittömässä vaarassa.
”Shu shu shu shu shu shu shu shu shuuuu……” Suhisin kumppanieläimelle. Tällaisen ääntelyn on todettu rauhoittavan nuoria Paweeryja. Niiasin sille päätäni ja levitin käsiäni sivuille suhistessani uudestaan: ”Shu shu shu shu shu shu shu shu shuuuu……” Paweery nosti ylävartaloaan ja veti päätään taaksepäin. Se perääntyi askelen. Se taisi hämmentyä hieman. Otin taas askelen eteenpäin, niiasin ja suhisin: ”Shu shu shu shu shu shu shu shu shuuuu……” Paweery katsoi minua. Se kumarsi hieman päätään ja sulki silmänsä. Kun se jälleen nosti päänsä ja avasi silmänsä, eivät pupillit olleen enää yhtä kapeat. Se rentoutui hieman, eikä sähissyt enää. Nyt uskalsin jo lentää sen luo. Jäin paweeryn pään viereen ja silitin sen kuonoa. ”Miksi olit niin vihainen?” Kysyin siltä, mutta se vain tuhahti. Toisaalta, olihan kysymys turha, sillä eiväthän paweeryt osaa puhua. Siirryin alemmas, paweeryn vatsan luo, ja huokaisin. Se oli hyvin laiha. ”Et ole tainnut syödä mitään”, totesin sille. ”Oletkin hyvä paweeryjen kanssa, lehväkeiju Kira”, kuulen pehmeän äänen takaani. Käännyin ympäri ja näin Mesikeiju prinsessa Petran ja Suuren lehväkeiju Aatteen. ”Mutta, mitä ihmettä te teette täällä?” Kysyn, ja tunnen punan leviävän kasvoilleni. ”Voi olemme vain katsomassa, kuinka teidän lehväkeijujen työt sujuvat. Teillä Akan kanssa näyttäisi menevän hyvin?” Prinsessa toteaa kysyvään sävyyn. ”No meillä menee, mutta paweeryilla ei. Tämäkin on todella laiha ja agressiivinen. Ennen paweeryt eivät ole säikähtäneet meitä noin”, kerron. ”Mutta entäs tuo?” Petra kysyy ja osoittaa kohti erään puun juuria. Menen puun luo katsoakseni, mitä juurien luona on. ”Päivän positiivinen uutinen taitaa olla, että tästä paweerysta on tullut äiti”, Prinsessa Petra toteaa naurahtaen. Ja totta tosiaan! Puun juurella makasi suuri, violetti muna jonka kuorta koristi sama kuvio joka oli myös äiti-paweeryn otsassa: Purppuran punainen, nelikulmainen ruutu, jonka alla oli toinen pienempi ruutu ja piste, ja yllä kaksi pisaran muotoista kuviota. Paweery huomasi, että katsoin sen munaa, ja siirtyi kilveksi sen eteen. ”En minä sinun vauvaasi aio vahingoittaa”, sanon sille hymyillen. Prinsessakin hymähtää. ”No emme ehdi jäädä tänne rupattelemaan. Missä on seuraava paikka Aate?” Petra kysyy Suurelta lehväkeijulta. ”Noin pari sataa metriä länteen on lehväkeijuja istuttamassa puita”, Aate kertoo käheällä äänellään. ”Jatkamme siis sinne. Ai niin! Mesikeijut tarvitsivat niityllä apua meden keräämisessä. On ollut niin lämmintä, että kukkia on mahdottoman paljon. Sitten kun olette saaneet työnne täällä valmiiksi, menisittekö auttamaan heitä?” Prinsessa kysyy minulta ja Akalta. ”Kyllä, teidän majesteettinne”, vastaamme yhteen ääneen Akan kanssa. En huomannut milloin hän tuli tänne. Olipa hän ollut hiljaa.
kuudes luku
Mesikeiju prinsessa Petran ja Suuren lehväkeijun lähdettyä jäimme Akan kanssa tutkimaan rauhoittamamme paweeryn kuntoa. Se näytti muuten terveeltä, mutta sen silmät olivat väsyneet, ja kuten mainittu, sen vatsa oli olematon. Haimme sille kyllä ruokaa, mutta kuten arvata saattaa, se ei suostunut syömään. Jätimme kuitenkin verihelmet lähelle paweerya, jos se muuttaisi mieltään.
”Kaikki muutkin paweeryt ovat varmaan samassa kunnossa”, Aka miettii. ”Niin kai, mutta nuoret paweeryt olisi hyvä tarkistaa, koska paastoaminen voi heikentää niitä roimasti. Myös taudit voivat alkaa leviämään kun niiden vastustuskyky rapistuu”, tiesin. ”Minua myös huolettaa tuo äskeinen paweery. Jaksaakohan se huolehtia poikasestaan, jos se ei syö lainkaan?” Jatkoin. ”Minusta huolesi vaikuttaa aiheelliselta. Nyt meidän kuitenkin täytyy rientää niitylle. Mesikeijut tarvitsevat apua, muistathan”.
Menimme niitylle, jossa mesikeijut olivat työn touhussa. ”Hei vaan!” Eräs heistä huutaa. Hänellä on pitkät, kultaiset, letitetyt hiukset ja reunoilta punaiset siivet. Hänen siipensä ovat keskeltä läpinäkyvät. ”Tekö olette ne, jotka lähetettiin auttamaan?” Tyttö kysyy. ”Joo. Prinsessa Petra lähetti meidät. Miten voimme auttaa?” Kysyn tytöltä. ”Ette ole kai ennen keränneet mettä?” Hän kysyy, ja Aka vastaa vierelläni: ”Emme ole. Neuvotko meitä?” ”Totta kai. Mennään hakemaan teille leilit ja aloitetaan”.
Menemme niityn reunalla olevalle tammelle, jonka oksistosta löytyy sievä maja. Maja on täynnä leilejä ja pieniä lasipurkkeja, pursoillen vaaleaa nestettä. Minä ja Aka saamme leilit ja lennämme takaisin niitylle. Mesikeiju neiti tulee perässämme ja viittoo meidät yhden kukan luo. Laskeudumme sen terälehdille. ”Meden kerääminen on helppoa, kun sen osaa”, neiti sanoo. ”No niin varmasti on, jos sen osaa. Me emme kuitenkaan osaa, joten neuvotko meitä, neiti?” Aka toteaa, hyvin suoraan. ”Tietenkin neuvon. Ja neidillä on nimi. Olen Amai. Enkä muuten tiedä teidän nimiänne?” Amai niminen tyttö vaikuttaa hieman hermostuneen Akan kommentista. ”Minä olen Kira ja hän on Aka. Olemme lehväkeijuja, kuten varmaan huomasit”, kiirehdin vastaamaan. ”Huomasin. No, neuvon teille nyt miten mettä poimitaan”. Tyttö työntää kätensä kukkaan. ”Mesi kerätään, luonnollisestikin, syvältä kukasta. Koska meillä keijuilla ei ole pitkää imukärsää kuten mehiläisillä ja perhosilla, poimimme meden käsillämme. Sinun tulee työntyä käsilläsi niin syvälle kukkaan, kuin pääset. Jos kätesi eivät riitä, sukella”. Amai kaivautuu kukkaan. Hänen rintansa on aivan kiinni kukassa, kun hän toteaa olevansa tarpeeksi syvällä. ”Olet tarpeeksi syvällä, kun kätesi koskevat meteen. Nyt täytyy rikkoa kukkaa hieman käsien ympäriltä, jotta mahdut käsittelemään mettä. Kurota mettä kädellesi ja valuta se leiliin”, Amai selostaa samalla kun näyttää mallia. Mesi pysyy uskomattoman hyvin Amain kädellä tämän nostaessa sitä leiliä kohti. Amai on aivan kultaisessa siitepölyssä hymyillessään meille. ”Samalla kun keräämme mettä, me myös pölytämme kukkia. No, nyt sama uudestaan. Te tosin voitte koittaa aluksi minun tekemääni reikää”, Amai käskee.
Makaamme Akan kanssa vierekkäin kukassa olevan reiän reunalla. Kurotamme yhtä aikaa mettä kohti, mutta minä kosken siihen ensin. Kauhaan mettä kädelleni ja alan nostaa sitä ylöspäin. Mesi on kuitenkin niin tahmeaksi aineeksi yllättävän liukasta kädelläni. Koko pisara tipahtaa takaisin alas. ”Ha ha haa! Kira, teet sen aivan väärin!” Aka nauraa vierelläni. ”No näytä minulle, kuinka itse teet sen?” Haastan. Aka ottaa haasteen vastaan ja alkaa nostaa kättään medestä. Pisara Akan kädellä tipahtaa saman tien alas. ”Ahaa!! Mettä siis kerätään pudottamalla pisarat takaisin? Mutta enkös silloin tehnyt juuri oikein?” ”P-pudotin sen tahallani!! Anna kun yritän uudestaan”, Aka sanoo ja laskee kätensä takaisin meteen. Aka yrittää jälleen nostaa mettä ylös, mutta pisara luiskahtaa hänen kädeltään oikopäätä takaisin. ”Miten tämä ei onnistu?” Aka miettii noustessaan istumaan ”Koita sinä vielä Kira. Jopa lapset saavat mettä nostettua. Jos sinäkään et saa, te olette hyödyttömiä”, Amai kertoo. Hän oli katsellut vierestä.
Upotan käteni jälleen meteen, joka tuntuu tahmealta kämmenelläni. Alan nostaa kättäni ylöspäin. Meden makea tuoksu kuohahtaa kasvoilleni. Koitan levittää sormiani saadakseni mesi pisaran pysymään kädelläni, mutta pisara luiskahtaa keskisormeni ja nimettömäni välistä takaisin kukkaan. Mitä teen väärin? Matkin täysin Amain liikkeitä. Olemmeko me tässä huonompia kuin mesikeiju-lapset? ”Huoh… Odottakaa tässä hetki. Käyn kysymässä Hanalta, mitä teemme kanssanne”, Amai huokaa.
Jäimme kaksin Akan kanssa odottamaan Amain paluuta. Olimme molemmat aivan keltaisen siitepölyn peitossa. Mesi, jota emme saaneet ylös kukasta, tuoksui todella makealta. ”Miten Amai sai sen näyttämään niin helpolta?” Mietin ääneen. ”Ehkä se johtuu siitä että hän on mesikeiju”, Aka sanoo nyrpeänä. Hän ei selvästi pitänyt yhtään tapahtuneesta. Aka näyttää tunteensa aina epäröimättä. Siinä mielessä Akaa voi ihailla. En silti pidä hänestä kovinkaan paljoa. Hän on usein inhottavalla tavalla liian terävä päästään. Hän huomaa kaiken, mitä yritän piilottaa. Hän myös tietää kaiken ensimmäisenä. En ole tutustunut Akaan koskaan sen syvemmin, mutta tunnen olevani hieman kateellinen hänen älykkyydelleen.
”Tiedätkö Kira, minä saan tuon meden”, Aka toteaa yht`äkkiä. ”Miten ajattelit saada sen tuolta?” Tuumaan. Aka alkaa kurottaa kohti mettä ja saakin pisaran kädelleen, mutta se tippuu saman tien. Aka suorastaan ui siitepöly-pilvessä. Hän yrittää uudestaan saada mettä kädelleen, mutta se tippuu jälleen. ”Miten noin tahmea aine voikaan olla näin liukasta!!” Aka raivoaa kukassa olevan reiän reunalta. Vielä kerran hän kurottaa syvälle kukkaan saadakseen mettä käsiinsä. Seuraan vierestä. HUMPS!!
”AKA!!!!” Huudan vierestä Akan tipahtaessa kukkaan. Hypähdän asettamaan käteni reiän reunalle ja kumarrun katsomaan kukkaan. Aka katsoo minua hyvin nyrpeästi ylöspäin. Hän on aivan liisterimäisen meden peitossa. ”Oletko kunnossa Aka?” Kysyn varovasti. ”Auta minut ylös täältä,” Aka sanoo yrittäen hillitä itseään huutamasta. Ojensin käteni, johon Aka tarttui. Aloin vetämään Akaa ylöspäin samalla kun hän yritti nousta istumaan. ”Auuuuuuuhhh!!! Au au au au auh!!!” Aka parkui. Lopetin vetämisen. ”Mikä nyt?” Ihmettelin. ”Siipeni jäivät kiinni tähän kirottuun meteen!!” Aka huutaa. Vilkuilin Akan taakse ja tosiaan: Akan vihreät siivet olivat juuttuneet tahmeaan, kultaiseen meteen, eivätkä antaneet merkkejä irtoamisesta. ”Paha paikka”, totean.
seitsemäs luku
Seison reiän reunalla ja mietin kuumeisesti, mitä tehdä? ”Entä jos vain odotamme Amaita ja sitä Hanaksi kutsuttua?” Ehdotan, mutta Aka kieltää jyrkästi: ”No emme varmasti odota!! En jaksa maata tässä liisterissä enää hetkeäkään!” ”No miten ajattelit että saamme sinut irti?” Kysyn. ”En tiedä. Jotenkin minut on pakko saada täältä”, Aka on kärsimätön. ”No jospa katkaisen kukan, ja pääset pystympään asentoon?” Aloin lähteä kävelemään kohti kukan reunaa, kun kasvi murtuu altani. Alan selkä edellä pudota Akan luo. Yritän lyödä siivilläni ilmaa, mutta en saa siitä kiinni, vaan mätkähdän suoraan Akan päälle. Selkääni pistää vihlova kipu.
”Pois päältäni Kira!! Kuulitko? Nouse ylös!” Aka karjuu allani. Jännitän vatsalihaksiani ja yritän kampeutua ylös, kun siipeni ottavat vastaan alta. Yritän uudestaan, mutta nytkähdän takaisin. Käännyn hitaasti katsomaan alleni: Siipeni ovat juuttuneet Akan peittäneeseen meteen!! ”Nouse jo!!” Aka vaatii. ”En voi idiootti!! Olen jumissa tässä kirotussa kukassa!!” ”Mitä te oikein teette!?” Kuuluu hämmentynyt ääni yltämme.
Amai katsoo meitä ylhäältä ja hänen viereltään kurkistaa toinen, hieman Amaita pidempi tyttö. Hän on kai Hana. Hänellä on samalla tavalla letitetyt kultaiset hiukset kun Amailla, mutta hänen silmänsä ovat paljon terävämmät, poskipäänsä korkeammat ja korvansa pidemmät ja suipommat. Päällään Hanalla on kukan terälehdistä ylhäältä sitomalla tehty mekko, joka on vyötärön kohdalta kiinni punotulla nauhalla. Nauhassa on lasihelmiä seassa. Hana kantaa olallaan sievää punaista laukkua ja samanlaista leiliä, kuin minulla Akalla ja Amailla. ”Miksi te oikein makaatte siellä?” Amai jatkaa. ”No koska emme pääse pois!” Aka vastaa. ”Miten jouduitte sinne?” ”Epäolennaista. Auta meidät pois”, vaadin. Amai hyppää mukaamme kukkaan. Ennen kuin kerkeän varoittaa, hän seisoo vierellämme. ”No nyt sinäkin olet jumissa täällä!” Aka on järkyttyneen oloinen. ”Enhän ole, pölvästi,” Amai toteaa ja ottaa askelen meitä kohti. Hänen jalkansa liukuu mahlassa yhtä helposti kuin vedessä. ”Miten sinä et juuttunutkaan?” Aka kysyy, kun kuulemme aivan uuden äänen puhuvan: ”Koska olemme mesikeijuja. Ihomme on erilainen kuin teillä. Kätemme saavat hyvän otteen medestä, mutta mesi myös liukuu kädellämme. Muu ihomme taas hylkii mettä. Teidän kätenne taas eivät pidä mettä, mutta muuhun kehoonne se tarrautuu. Amai tosin ei kai tiennyt teidän ihojenne olevan erilaiset antaessaan teille tehtävän,” Hana selittää vakuuttavasti. Eli tämäkö olikin Amain, eikä meidän virheemme? ”Niin, no. Miten saamme nämä kaksi irti?” Amai kysyy Hanalta. ”Hae tammen majalta hiekkavoidetta. Minä irrotan heidät sillä aikaa,” Hana ohjeistaa. Amain lähdettyä lentämään kohti tammea jolla aiemmin olimme, kysyn Hanalta, kuinka hän aikoo irrottaa meidät? Hän ottaa punaisesta laukustaan pienen pullon oliiviöljyä ja veitsen ja sanoo: ”Näillä se onnistuu helpoiten”.
Kukkamme heiluu rajusti Hanan leikatessa sen vartta poikki. Onneksi leikkuuseen menee kuitenkin vain hetki ja pian kuulemmekin jo huudon: ”Varokaa! Se kaatuu!” Alamme kallistua hurjasti länteen, kunnes kukka notkahtaa ja kaatuu. Tömähdys ei kuitenkaan ollut kova, koska heinä ja muu aluskasvusto otti meidät vastaan. Hana ottaa kiinni kukan irti leikatusta varresta ja raahaa meidät heinän päältä, alas maata vasten. Sitten hän tulee luoksemme ja alkaa sivellä siipiäni öljyllä. Kun siipeni ovat aivan öljyssä, hän alkaa irrottamaan niitä Akan paidasta. Siipeni lähtivät, kuin lähtivätkin irti ja pääsin nousemaan kukasta. Pian Akakin nousi ylös Hanan avulla. Olimme molemmat Akan kanssa paitsi aivan siitepölyssä, nyt myös tahmeassa medessä.
Vähän sen jälkeen kun olimme päässeet irti kukasta, Amai kävelee paikalle, raahaten mukanaan sellaista lasipurkkia, jollaisia näimme varastossa. ”Mitä tuo on?” Kysyn. ”Hiekkavoidetta. Se saa kätenne pitämään mettä,” Kertoi Hana. Amai toi purkin Hanalle, joka avasi sen ja pyysi meitä ojentamaan kätemme. Niin me tietysti teimmekin. Hana otti toisella kädellään purkista hyvin nestemäistä voidetta, ja toiseen käteensä hän otti minun käteni. Hana levitti hiekkavoidetta kädelleni. Se oli hyvin omituisen tuntuista, aivan kuin toinen ihokerros. Paljon edellistä karkeampi tosin. Hana voiteli vain toisen käteni. Sen jälkeen hän voiteli myös Akan käden ja sulki hiekkavoide purkin. ”Jospa nyt koittaisimme uudestaan,” Amai ehdottaa.
Lennämme seuraavalle, meitä lähimpänä olevalle kukalle ja Amai kysyy: ”Muistatteko vielä kuinka neuvoin teitä keräämään mettä?” ”Muistamme!” Kerromme yhteen ääneen. ”Mutta sinä voit aloittaa Kira,” Aka lisää. Käyn kontilleni suuren, keltalehtisen kukan päälle ja työnnän käteni sen sisuksiin. Käsieni ympärillä tuntuivat vain kukkien emit. Työnnän käsiäni syvemmälle kukkaan. Siitepöly leviää kasvoilleni kurottaessani syvemmälle. Vihdoin sormieni päissä alkaa tuntua kosteutta. Otan kiinni kukan sisuksista ja revin niitä pois. Kukkaan tulee pieni reikä, jonka reunoilta alan murtamaan pois kasvustoa, joka paljastaa altaan pienen, kultaisen mesi-lätäkön. Nyt vilkaisen Amaita ja Hanaa, joka rohkaisee minua sanomalla: ”Koita kauhaista mettä kädellesi. Olen varma että tällä kertaa se onnistuu.” Kurotan alas meden luo, työnnän käteni siihen, muodostan sormistani kuperan astian ja alan nostaa mesipisaraa ylöspäin. Kuin ihmeen kaupalla, se pysyy kämmenelläni ja saan nostettua sen ylös. Avaan nahkaisen leilini puisen korkin ja valutan pisaran leiliin. Se onnistui paremmin kuin oletin. Pian Akakin alkoi poimia mettä kukasta, ja hänkin onnistui ensimmäisellä yrityksellä. Kohta olimme tyhjentäneet tämän kukan ja siirryimme seuraavaan.
kahdeksas luku
Olimme työskennelleet Akan, Amain ja Hanan kanssa niityllä eilen kukkien sulkeutumiseen asti. Meden keruu oli ollut yllättävän raskasta ja olin illalla aivan puhki. Tämän päivän työtoimenkuvaan kuuluu ravinteiden hankkimista elämänpuille, tai niin luulin, kunnes minut kutsuttiin Suuren lehväkeiju Aatteen luo.
Vanha Aate istui punaisessa kuningaspuun kukassaan saapuessani hänen huoneelleen. Otin muutaman askelen kohti kukkaa, mutta pysähdyin huomatessani, ettemme olleet kahdestaan. Myös Suuri sorakeiju Jari oli huoneessa. Hänellä oli päällään käsittääkseni alumiininen haarniska, jossa oli koreita jalokiviupotuksia. Hän on hyvin nuori ja hänen pitkät, mustat hiuksensa olivat tiukasti letitetty taakse. Suuren Jarin sudenkorentomaiset, läpinäkyvät siivet lepäsivät leveää selkää vasten. Vyöllään hänellä oli huotra, josta pilkotti miekan kahva.
En ollut ennen ollut paljoa tekemisissä sorakeijujen kanssa, koska he kaikki asuvat neljännen elämänpuun juurakossa ja viettävät kaiken aikansa maan alla. Lukuun ottamatta Suurta sorakeiju Jaria, joka toimii sorakeijujen vastuuhenkilönä Kuningaspuulla. Heidät kutsutaan paikalle aina, kun on tilanne päällä. He vastaavat tarvittaessa muiden keijujen turvallisuudesta. Jos he kuuluisivat Elkaartiin, he olisivat takuulla Obsidiaanikaartissa.
”Hyvää päivää Suuret lehväkeiju Aate ja sorakeiju Jari. Mikä suo minulle kunnian saada kutsu tänne?” Kysyn hyvin kohteliaasti kumartaen molemmille.
”Hei Kira pieni,” Aate aloittaa. ”Puhuimme taannoin karmiinikeiju Tarosta, muistatko? Sinun piti viedä prinsessa Petralle ilmoitus hänen kuolin tavastaan. Me tässä mietimme, koska tieto on arvokasta, monelleko olet kertonut synninliljoista?” Aate kysyy minulta. Mietin hetken päässäni, että valehtelisin, mutta omatuntoni ei sallinut sitä. ”Olen kertonut siitä vain lehväkeiju Akalle”. ”Vai niin”, Aate sanoo, ja kääntyy kohti Suurta Jaria. ”Kutsutko Lehväkeiju Akan paikalle. Meidän täytyy ehtiä ennen keskustelijaa,” Suuri Aate kääntyy jälleen puoleeni ja sanoo: ” Voit poistua Kira”.
Tapaaminen oli hyvin nopea. Ehdimme vaihtaa vain muutaman sanan, kun minun täytyi jo poistua. Aka saattaa joutua pulaan, mutta se ei oikeastaan hetkauta minua. En vieläkään pidä Akasta. Hän on liian nokkela.
Kävelen ympäri Kuningaspuuta. Minulla ei oikeastaan ole tekemistä. Voisinhan toki palata hankkimaan ravinteita elämänpuille, mutta ajatus ei oikein houkuta. Kuljen pitkin käytävää, jota suuret, koristeellisesti kaiverretut meripihka pylväät kehystävät. Käytävän varrella on sievä ovi, jonka vierellä seinässä on kyltti ”1. Arkisto”. Jatkan pitkin käytävää, ja kohta vastaan tulee ovi, samanlainen kuin edellinenkin, ”2. Arkisto”. Käytävän varrella näkyy lisää ovia: ”3. Arkisto”, ”4. Arkisto”, ”5. Arkisto”, ”6. Arkisto”. Avaan oven, jonka vieressä lukee platinakyltissä ”5. Arkisto”. Olen utelias kuulemaan, mitä näihin arkistoihin on koottu. Yllätyksekseni, oven takaa ei paljastu ensimmäisenä paperien täyteistä hyllyriviä, vaan papereihin hautautunut Sana. ”Hei?” Tervehdin kysyvään sävyyn, ja onnistun säikäyttämään Sanan. Paperit tippuvat hänen käsistään, hänen nytkähtäessään nopeasti minuun päin. ”Kira!! Mitä ihmettä sinä teet täällä? Säikäytit minut” ”Kunhan kiertelin ympäriinsä. Entä mitä sinä teet? Kuvittelin sinun olevan töissä”. Sana oli kerännyt ympärilleen pöydälle kymmeniä paksuja asiakirja nippuja. ”Pidän taukoa. Kuulin muutamista lähteistä jännää tietoa, joten päätin alkaa tutkimaan keijujen ja Elkaartin historiaa. Huomasin kuitenkin erään asian tutkiessani papereita,” Sana sanoo ja kohdistaa silmänsä syvälle omiini. ”Näissä yleisissä arkistoissa ei ole yhtään tietoa aiheesta, ellei kaikki ole 6. Arkistossa. Aivan kuin joku olisi tarkoituksella sensuroinut tiedot muualle”, Sana puhuu vakavalla äänellä. ”Entä jos tietoja Elkaartin ja meidän historiastamme ei vain ole? Jos kauppaa ja muuta on vain ollut niin vähän, ettei siitä ole kirjoitettu? Suuret ja Prinsessahan kuitenkin luottavat täysin kaikkiin keijuihin, eikö? Kaikki tieto julistetaan kaikkien nähtäväksi aina”. Eiväthän Suuret Aate, Ike, Aki, Tori ja Jari valehtelisi, vai mitä? Eikä varsinkaan prinsessa Petra. Sana katsoo minua herkeämättä. ”Tiesitkö, että arkistoja on enemmän, kuin vain nämä kuusi tämän käytävän varrella. Kuningassalissa. Oletko koskaan huomannut niitä kahta ovea, jotka ovat kultaisen lehtikaaren juurilla? Toinen on `Suurten Arkisto` ja toinen `Kuningas Arkisto`”. ”Sana, tuo kuulostaa melkein siltä, kuin uskoisit keijujen ja Elkaartin historian löytyvän sieltä? Tiedäthän, että ne ovat yksityisiä, eikä niihin saa mennä. Sitä paitsi, prinsessa Petra istuu jatkuvasti Kuningaskukassa. Ei sinne meno edes onnistuisi,” alan vakuutella Sanalle. ”Miksi se edes kiinnostaa sinua?” Jatkan. ”Koska se Elkaartista tullut mies ei halunnut puhua muiden keijujen, kuin prinsessan ja Suurten kuullen, vaikka keijut toimivat erittäin yhteisöllisesti. Yleensähän meiltä ei salata mitään olennaista. Miksi silti meille ei ole annettu minkään laista ilmoitusta siitä, mitä prinsessan, Suurten ja Elkaartilaisen keskustelu koski?” ”Sana tuo ei todista mitään. Kyllä meille kerrotaan niistä tiedoista, kun Elkaartin keskustelija saapuu”. ”Mikä keskustelija?”
Voi Musta koira puhuin ohi suuni!! Mitä ihmettä voin sanoa Sanalle? Enhän saa kertoa siitä että salakuuntelimme. Sana tuijottaa minua todella hämmentyneenä. Pakko sanoa jotain!! ”Ai siis mikä keskustelija? Minä puhuin ahdistelijasta! Niin siis kun Elkaartin ahdistelija saapuu!! Eikun ei siis ahdistelija vaan, tuota askartelija. Niin askartelija saapuu tekemään meille, tuota, kakkuja! Joo kakkuja ja siis hän on todella hyvä tekemään kakkuja. Hänen tekemänsä kakut ovat aivan parhaita. Minä todella rakastan hänen hattujaan”. Luoja mitä minä oikein selitän? Sana näyttää siltä kuin aikoisi varata minulle paikan hullujenhuoneelta!! ”Kira onko kaikki hyvin?” Sana kysyy. ”Joo tietysti! Siis miksi ei olisi. Kaikki on aivan loistavasti, enkä salaa mitään. Olen täysin avoin, näetkö? Oi, kylläpä aika rientää. Minun täytyy lähteä. Nähdään taas!” Sanon, peruutan pois huoneesta, suljen oven ja lähden juoksemaan.
yhdeksäs luku
Voi elämä, koko aamu on mennyt pieleen. Päivän töitä kerkesin tuskin aloittaa, kulutin aikaa tyhjään haaveilemalla ympäri Kuningaspuuta ja olin kertoa Sanalle tietoja, jotka koitan itsekin unohtaa. Niin mitenhän meni näin omasta mielestä? Karsean huonosti, jos näin voi sanoa. Oloni on taas valehtelun jälkeen kaikkea muuta kuin hyvä. Vaikken osaakaan valehdella. Ainakaan vakuuttavasti. Mitähän Sana jäi miettimään? Toivottavasti en hämmentänyt häntä liikaa. Minusta Sanan ei pitäisi tutkia Elkaartin ja keijujen historiaa. Siitä voi koitua hänelle harmia.
Olin niin uppoutunut ajatuksiini, etten huomannut tulleeni Kuningassalille. Minua todella alkoi häiritä Sanan mainitsemat kuningassalin arkistot ja se, että tiedän liikaa. Vaistomaisesti katsoin ympärilleni, ennen kuin avasin suuret, Kuningassaliin vievät ovet.
Olin jo varautunut siihen, että tunnustaisin tietoni Mesikeiju prinsessa Petralle, mutta yllätyksekseni, huone oli autio. Suuri Kuningaskukka, jolla prinsessa tapasi istua, huusi yksinäisyyttään. Sen yllä kohoavan, kultaisista lehdistä punotun kaaren molemmissa päissä todella olivat pienet ovet: ”Suurten Arkisto” ja ”Kuningas Arkisto”. En kuitenkaan rohjennut lähestyä niitä
Minun ei tarvinnut olla kauaa yksin, kun Suuri pyrykeiju Tori saapui Kuningassaliin. Hän ei ole enää nuori, muttei vielä vanhakaan. Hän on kaikkien pyrykeijujen, myös Sanan, vastuuhenkilö. Hänellä on yllään samanlainen asu kuin Sanalla. Valkea mekko, jota koristaa punainen kivi povella. Pyrykeijujen työasu.
”No hei! Kuka sinä olet?” Hän kysyy. ”Hyvää päivää arvon Suuri pyrykeiju Tori. Olen lehväkeiju Kira,” vastaan muodollisesti. ”Onko sinulla jotain asiaa tänne kuningassaliin? Kenties asiaa prinsessa Petralle?” Suuri Tori kysyy hymyillen. ”Ei mitään tärkeää, ”sanoin, mutta päätin kuitenkin: ”Tai, on sittenkin”. ”Hän selaa juuri Kuningas Arkistoja. Sanon hänelle, että vastaan ottaa sinut myöhemmin. Juuri nyt kaikilla täällä on kuitenkin kiire. Keskustelija voi saapua millä hetkellä hyvänsä, eikä meidän sovi toivottaa häntä tervetulleeksi valmistautumatta. Sinäkin varmaan olet jo kuullut huhuja Keskustelijasta? Sen piti olla salaisuus. En ymmärrä mistä juorut saivat alkunsa? Jonkun keijun on täytynyt kuulla meidän Suurten, prinsessan ja Varjokaartin johtajan Nevran keskustelu,” Suuri pyrykeiju Tori hälisee. Onpa hän puhelias. ”Niin,” vastaan yksinkertaisesti. Aka on päässyt taas juoruilemaan kunnolla. Hänköhän oli se Sanan mainitsema ”lähde”? Keskustelijasta Sana ei silti kai tiennyt vielä.
”Oi tosiaan! Minunhan piti mennä kutsumaan prinsessa kylpyyn. Hän valvoi koko viime yön, lukien arkistoja, tiesitkös? Hänen on hyvä rentoutua välillä. Mikään ei rentouta nuorta neitiä paremmin kuin ihana, laventelin tuoksuinen kylpy. Tänne on muuten rakennettu suuret kylpyhuoneet ja kaikki. En ikinä kyllästy Kuningaspuun hienouksiin. Tiesitkö muuten, että oikeastaan kaikki Kuningaspuun salit, huoneet ja käytävät ovat joko oksistoon rakennettuja, tai juurakon sekaan kaivettuja? Itse puuhun ei ole tehty kolon koloa! Eikö olekin hienoa?” Tori jatkaa puhettaan, joka ei oikeastaan ole kovin kiinnostava. Päätän laittaa sille pisteen kertomalla meneväni takaisin töihin. En kuitenkaan saanut työstä enää kiinni, vaan menin kotiini.
Kotini lattialla odottaa rikkinäinen saviruukku, johon olin eilen herännyt ja jota en jaksanut illalla siivota. Meden keruu oli vienyt minusta voimat. Huokaisen. Nyt jos koskaan on tilaisuus siivota sirpaleet pois. En vain millään jaksaisi. Omatuntoani todella painaa. Lähden ulos. Metsä rauhoittaa lähes aina meitä lehväkeijuja.
Aikaa kuluu, enkä ole tehnyt muuta kuin harhaillut metsässä. Mieleni on juossut ympäri ihanien puiden lehtiä, ruohonkorsien kapeaa muotoa ja vanhojen tammien viisautta. Päivän yllätykset eivät tietenkään loppuneet vielä: Palatessani kohti keijuaukiota, vastaani tuli väsyneen näköinen, sini-hiuksinen haltia, seurassaan pöhkön näköinen faery, jonka lajista en osannut sanoa mitään. ”Ja olekin sitten kunnolla! En olisi tahtonut ottaa sinua mukaan, enkä olisi ottanutkaan, jollei Miiko olisi pakottanut,” haltia sanoi hassulle tytölle. Miiko on Elkaartin johtaja, sen minäkin tiedän, mutta oikeastaan muuta en Elkaartista tiedäkkään. Se on jaettu neljään kaartiin ja Miiko johtaa sitä. No enhän minä oikeastaan olekaan kovin kiinnostunut siitä.
”Hei katso! Tuolla on keiju!” Tyttö sanoo osoittaen minua. ”Älä ole noin epäkohtelias. Keijut ovat sentään sata kertaa älykkäämpiä kuin sinä,” haltia sanoo hermostuneesti naurahtaen. ”Oletko sinä keskustelija?” Kysyn haltialta. Pidän heihin pientä välimatkaa. ”Siihen tehtävään minut, ikävä kyllä, värvättiin. Nevra olisi voinut ihan hyvin itse tulla juttelemaan teille. Tai laittaa edes jonkun Varjokaartista asialle. Minulla olisi paljon parempaakin tekemistä,” haltia jupisee. ”Haluatko, että saatan sinut Kuningaspuulle, tai että kutsun jonkun minua pätevämmän tänne?” Ehdotan. ”Kutsu joku tänne. Tuo saa jonkun kohtauksen jos näkee yhtään enempää keijuja,” Haltia sanoo osoittaen seuralaistaan, joka alkaa väittää vastaan. Jätän heidät kinastelemaan keskenään ja lennän Kuningaspuulle.
Minut yritettiin pysäyttää matkalla muutaman kerran, koska en tänään ollut ollut töissä, mutta jatkoin matkaani Kuningaspuulle siitä välittämättä. Laskeuduin puun uurteista muodostuville portaille ja aloin kiipeämään kohti oksistoa, jonka keskellä sijaitsisi Kuningassali. En kuitenkaan ehtinyt sinne asti, kun näin edessäni kouristellen makaavan silokeijun. Mies oli aivan hiljaa, puri vain hammasta. Juoksen hänen luokseen, polvistun ja kysyn: ”Mikä hätänä?” ”P-pölyä… K-keiju... p…” Mies korisee. Tietysti! Hän on kuluttanut kaiken keijupölynsä, eikä ehtinyt hakea lisää ennen oireiden alkua.
Nostan vaatteettoman silokeijun istumaan Kuningaspuun runkoa vasten. Hänen haalean sininen kehonsa oli kuin läpikuultamatonta ja kiinteää vettä. Hänellä oli yksi suuri evä selkäänsä vasten, sekä kahden evät molemmissa käsissä ja jaloissa. Korvien paikalla hänellä oli ruodot, joiden välissä oli ohut kerros violettia ihoa. Hänen siipensä olivat olemattomat. Vain haalean värinen, suomuinen tyvi ja läpinäkyvää siipirakennetta, jolla ei ollut selkeää rajaa.
Kaivan taskustani pussin, jossa on muutama päivä sitten hakemaani keinotekoista keijupölyä. Otan kultaista, makean tuoksuista jauhetta käteeni ja levitän sitä silokeijun rintakehälle. En jää odottamaan vaikutusta, vaan jätän pussin miehelle ja lähden juoksemaan kohti Kuningassalia. Se ei ole kaukana.
Saavuin Kuningassalille hetkessä. Avasin suuret ovet ja astuin sisään. Kaunis prinsessa Petra istui ylväässä Kuningaskukassaan. Marssin hänen luokseen ja sanon: ”Keskustelija on saapunut”.
kymmenes luku
Johdatin pientä joukkoa, johon kuului prinsessa Petra sekä muutamia salissa olleista suurista, kohti sitä paikkaa keijuaukion reunalla, jossa tapasin keskustelijan. Taas olin joutunut tällaiseen tilanteeseen. Ihan varmasti lähden pois paikalta, ennen kuin kuulen mitään, mitä ei pitäisi. Toki minua häiritsee, mitä sellaista tietoa Elkaartilla on, jota me keijut haluamme? Mehän tiedämme oikeastaan kaiken luonnosta, eikä meidän muusta tarvitse tietää. Näin jo keskustelijan puiden takana. Hänen seurassaan istui puuta vasten hyvin tylsistyneen näköinen tyttö. He todella olivat jääneet odottamaan samalle paikalle, jossa tapasimme. Nähdessään takanani olevat prinsessa Petran ja Suuret, haltia käveli meitä vastaan, kumarsi kevyesti ja kysyi: ”Vaihdammeko tietoja tässä, vai onko teillä jokin muu paikka mielessä?” ”Tässä on hyvä,” prinsessa sanoo pehmeällä äänellään. ”Arvon Mesikeiju prinsessa Petra…?” Sanon varovasti. ”Aivan? Kiitos Kira. Voit poistua,” Petra sanoo minulle kättään heilauttaen. ”Mutta prinsessa…?” ”Jos sinulla on jotain asiaa, vastaanotan sinut myöhemmin. Tämä on kuitenkin ensisijaista,” hän sanoo katsoen suoraan silmiini. Hänen kauniin muotoiset, kultaiset silmänsä ovat tällä hetkellä terävät kuin neulat, jotka voisivat pistää läpi paksuimmasta nahasta. Kumarran syvään prinsessalle ja poistun paikalta.
Lennän kotini. En tiedä minne muuallekaan. Sana on takuulla vielä töissä, enkä todellakaan tahdo tavata Akaa. Aimaita ja Hanaa tuskin tunnenkaan. Kävelen kohti pientä pöytääni, kun jokin viiltää jalkaani. Katson alas ja huomaan tallanneeni saviruukun osiin. Olisi pitänyt siivota se aiemmin. Istun tuolille ja poistan pienen savisirpaleen verta vuotavasta jalastani. Huuhtelen haavaa vedellä ja sidon sen harsolla, jottei siihen pääsisi likaa, eikä veri tahraisi lattiaa. Keijupölyni parantaa nopeasti tuollaiset pienet haavat.
Siivoan saviruukun palaset lattialta ja kulutan aikaani istumalla sängylläni ja miettimällä että minun on pakko tunnustaa salakuunnelleeni. Omatuntoni ei kestä valehtelua tai piilottelua. En vain pysty siihen. Se on luontoani vastaan. Päätän lähteä katsomaan, joko prinsessa Petra olisi palannut.
Lentäessäni kohti kuningaspuuta, tunnen yht`äkkiä oloni kamalan heikoksi ja etovaksi. Tuntuu kuin keuhkoni rutistuisivat kasaan ja kaikki syömäni nousisi ylöspäin. Yritän tarttua siivilläni ilmaan, mutta en jaksa liikuttaa niitä. Huomaan syöksyväni kohti maata. Siipeni heiluvat velttoina selkäni takana ja alan kouristella. Ennen kuin huomaankaan, tiheä sammalikko allani otti minut vastaan. Tömähdys maahan oli kova, mutta en silti tuntenut murtaneeni mitään. Ruumiini oli kuin tulessa. Jatkoin kivuliaita, pakonomaisia kouristuksia. Hetken mietin mistä tämä yht`äkkiä tullut kamala olo johtuu, kun muistin Kuningaspuulla tapaamani silokeiju. Vaivoin yritin kaivaa taskuistani pussia, johon olin muutama päivä sitten hakenut keijupölyä, mutten löytänyt sitä. Olinko jättänyt sen miehelle? Minulla oli kiire, joten se on hyvin todennäköistä. ”Tähänkö minä kuolen?” Ajatus soi särkevässä päässäni. Tunsin verestävien silmieni näön sumenevan. En halua kuolla vielä…
”Olipa se lähellä”. ”Totta. Onneksi osuimme paikalle”.
Kenen ääniä nuo ovat? Mitä minulle tapahtui? Kehoni tuntuu kankealta, mutta mihinkään ei satu. Yritän avata silmiäni, mutta ne ovat muurautuneet kiinni. Joku pyyhkii niitä. Vähitellen saan ne auki. Näen ylleni kumartuneen Amain. Hänellä on kädessään valkea, kostea liina, joka on tahriutunut punaisesta verestä. Hän oli kai se joka pyyhki silmäni. Amain takana seisovat Hana ja joku muu mesikeiju. ”Oletko kunnossa Kira?” Amai kysyy minulta. Saan annettua vastaukseksi vain epämääräistä korinaa. ”Keijupölysi loppui ja kehosi alkoi hakea energiaa sisuksistasi ja lihaksistasi pitääkseen sinut hengissä. Tiedätkös, olisit kuollut siihen, jollemme sattumalta olisi kulkeneet ohi. Miten pölysi saattoi loppua niin?” Hana kysyy vakavana. Sain sanottua: ”Annoin sen miehelle, joka teki kuolemaa…” Puhuin hyvin korisevasti. Äskeinen todella verotti voimiani. ”Missä päin 3. elämänpuuta asut? Viemme sinut kotiisi,” Amai lupasi.
Opastin mesikeijut kodilleni. Amai piti minua toisesta kädestä ja hänen ja Hanan mukana ollut mies toisesta. He lennättivät minut oravanpesämäiseen kotiini. Hana oli jäänyt vartioimaan mesiruukkuja, joita he olivat olleet kuljettamassa ruokavarastoon. ”Steve, jos minä jään vartioimaan Kiraa, käytkö sinä hakemassa hänelle keijupölyä 3. syntetisointi laboratoriolta?” Amai kysyi mieheltä ”Sopii,” Steveksi kutsuttu vastasi ja lähti saman tien. ”Amai, minun pitäisi mennä Kuningaspuulle,” sanon seuraani jääneelle mesikeijulle. ”Odotetaan että Steve tuo keijupölyä. Muuten tuuperrut taas jonnekin”. Myönnyn Amain vaatimukseen, eikä Stevella todellakaan mennyt kauan. Kun hän oli tuonut pölyn minulle, mesikeijut jättivät minut ja palasivat töihinsä. Minä taas otin keijupölyn mukaani ja lähdin Kuningaspuulle. Oloni oli jo hyvä.
Odotuksiani vastaan, prinsessa Petra ei ollutkaan Kuningassalissa, vaan käveli käytävällä minua vastaan. ”Arvon prinsessa Petra…?” Aloitan ja kumarran prinsessalle.. ”Ole hyvä,” hän vastaa heilauttaen kättään. ”Tahtoisin tunnustaa salakuunnelleeni lehväkeiju Akan kanssa teidän, suurten ja elkaartilaisen aiempaa keskustelua. Sitä, jossa sovitte tietojen vaihdosta keskustelijan kanssa,” kerron epäröiden. Ensin Petra kuunteli vakavana, mutta sen jälkeen näytti, kuin hän olisi ollut riemuissaan. ”Sinä siis kuulit keskustelumme suoraan meiltä, etkä huhuista? Ja tämä lehväkeiju Aka myös?” Hän kysyy innoissaan. ”Ky-kyllä,” vastaan empien. ”Kuinka hienoa! Siinä tapauksessa sinä saat tulla mukaan minun ja Suurten kokoukseen. Kutsutaan myös lehväkeiju Aka paikalle!” Prinsessa oli aivan innoissaan. En voinut käsittää miksi? Minähän kerroin juuri salakuunnelleeni häntä.
Seuraan prinsessaa sisään pienehköön kokoussaliin, jossa Suuret odottivat. Hän ohjasi minut sievälle tuolille huoneen reunalle ja meni itse huoneen päässä olevalle, suurelle istuimelle. ”Aate, lähetätkö jonkun miehistäsi hakemaan Aka nimistä lehväkeijua. Tahdon, että hänkin osallistuu kokoukseen,” Petra pyysi, katsoen vanhaa lehväkeijua, joka istui samankaltaisella tuolilla kuin minä. Suuri Aate nyökkäsi ja viittoi huoneen ulkopuolelta käytävästä nuoren lehväkeijun asialle.
Kun Akakin oli saapunut, (hän istui vieressäni,) aloitimme kokouksen. Prinsessa Petra aloittaa sen kertomalla meille keskustelijan tuomista tiedoista. ”Keskustelija vaihtoi tiedon synninliljoista muiden keijuyhteisöjen olinpaikkoihin. Kuten kaikki kehrämetsän keijut tietävät, meidän yhteiskuntamme ei ole ainut, mutta muiden yhteiskuntien sijaintia emme ennen tienneet. Nyt kuitenkin ehdotan, että lähdemme tapaamaan serkkujamme ja kokoamme pienen ryhmän matkaa varten. Lähimmän yhteiskunnan sijainniksi kerrottiin kehrämetsän takaisen laakson jälkeisiltä vuorilta löytyvä ylätasanko,” Petra kertoo. ”Minusta idea on loistava. Kuka johtaisi ryhmää?” Suuri silokeiju Ike kysyy. Hänen kehonsa on samantapainen kuin käytävällä tapaamani silokeiju miehen. Hänenkin kehonsa on kuin kiinteää ja läpinäkymätöntä vettä. Hänen pitkät turkoosit hiuksensa laineilevat vaalean sinisen ihon peittona. Näen evät hänen käsissään ja jaloissaan. Aika on uurtanut hänen kasvojaan. ”Minusta ryhmää johtamaan sopisi nuori Jari. Hän on vastuuntuntoinen ja vahva. Varmasti hän pystyy johtamaan ryhmää matkan ajan,” kertoo Suuri mesikeiju Aki. Häntä en ole nähnyt ennen, mutta olen kyllä kuullut. Hän on noin 40 vuotta vanha ja vastaa medenkerääjistämme. ”Minä kyllä pystyn siihen, mutta kuka sijaistaa minua täällä?” Suuri Jari kysyy. ”Voit oman harkintasi mukaan valita yhden sorakeijuista sijaiseksesi,” prinsessa vastaa. ”Entä ketkä valitsemme ryhmään? Muita Suuria tarvitaan kai täällä. Ehdotan, että valitsemme kaksi henkilöä kutakin lajia keijuja,” Aate tuumaa. ”Olen samaa mieltä kanssasi, ja siksi olenkin kutsunut paikalle nämä lehväkeijut Kiran ja Akan. He tietävät jo valmiiksi kaikenlaista, joten heille ei tarvitse selittää keskustelujamme. Mielestäni molemmat sopivat mukaan ryhmään edustamaan lehväkeijuja,” Petra julistaa. Minä mukaan retkelle? Akan kanssa? Mutta enhän minä voi! Eihän siitä tulisi mitään. ”Asia päätetty. He menevät mukaan. Entä muut?” Aate kysyy. Aka vierelläni näyttää mietteliäältä. ”Ehdotan mesikeijuista mukaan Hanaa ja Steveä. He ovat molemmat viisaita ja edustavia,” kertoo Suuri Aki. ”Silokeijuista mukaan laittaisin Kawan ja Namin,” sanoo Suuri Ike ”Minusta pyrykeijuista Sana ja Hane ovat edustavimmat,” toteaa Suuri Tori. Sanakinko tulee mukaan!? ”Haluan sorakeijuista mukaan Iskin ja Tafun,” Suuri Jari julistaa. ”Mitä tunnen karmiinikeijuja, Chisei ja Yoi voisivat olla sopivia tehtävään,” Suuri Aate tuumaa. ”Nyt meillä on siis ryhmä koossa? Hienoa. Eiköhän kerätä kaikki paikalle ja pidetä uusi kokous huomenna keskipäivällä. Yrittäkää saada paikalle kaikki valitsemanne henkilöt. Päätetään samalla myös uusi Suuri karmiinikeiju ja Jari voi esitellä sijaisensa. Myös te lehväkeijut Kira ja Aka tulette paikalle,” Mesikeiju prinsessa Petra käskee ja julistaa kokouksen päättyneeksi.
yhdestoista luku
Olimme kaikki saapuneet kuningassaliin. Kello on jo yli keskipäivän. Puhumalla meistä, puhun kaikista, jotka Suuret valitsivat edustajikseen. Paikalla oli kaksi silokeijua, kaksi sorakeijua, kaksi karmiinikeijua, kaksi pyrykeijua, joista toinen oli Sana, mesikeijut Hana ja Steve, sekä minä ja Aka. Tämä on ilmeisesti retkikuntamme. Prinsessa Petra kertasi ryhmällemme suunnitelman retkestä. Hän oli Suurten kanssa suunnitellut reitin ja tehnyt listan kaikesta tarvittavasta. Seuraavaksi he julkistaisivat tiedotuksen seurueen jäsenistä ja matkan tarkoituksesta. Meidän on määrä lähteä huomenna. Siihen asti kaikilla keijuilla on kädet täynnä töitä matkan valmistamisessa. Lehväkeijujen tulee löytää meille feeroja ratsuiksi, jotta saamme enemmän tavaraa mukaan, säästämme energiaa lentämisestä ja pääsemme nopeammin määränpäähän. Silokeijut ja mesikeijut hoitavat ruokapuolen, karmiinikeijut varmistavat, ettei keijupölymme lopu matkalla. Pyry- ja sorakeijut hankkivat kaikki perustarpeet, kuten työkaluja ja köyttä. Meidän mukaan valittujen tärkein tehtävä ennen matkaa on pakata, syödä ja levätä. Minua jännittää kovasti. En ole koskaan ollut kymmentä jätinjalkaa kauempana keijuaukiosta, enkä koskaan ole poistunut kehrämetsästä. Mitähän minun pitäisi ottaa mukaan?
Kokouksen jälkeen menemme Sanan luokse. Myös Hana ja Steve tahtoivat tulla sinne. mietimme yhdessä miten meidän tulisi menetellä. ”Tämä kutsu retkikuntaan tuli todella yllätyksenä,” Sana päivittelee. ”Tosiaan. Minäkään en osannut odottaa tällaista tehtävää,” Steve myöntää. ”Minä olen ihan pulassa matkan kanssa. Toki on hienoa päästä mukaan, mutta olisin voinut myös jättää väliin,” puran mieltäni. ”Olisithan voinut sanoa, jos et tahdo mukaan,” pyrykeiju hymyilee. ”Minut oikeastaan vedettiin mukaan. En nähnyt mahdollisuutta kieltäytyä”. ”Onhan sinulla vielä aikaa. Emme ole lähteneet”. Sana on oikeassa. Aikaa olisi vielä, mutten ole yhtään varma, voinko sittenkään kieltäytyä…
Jäimme kuluttamaan aikaamme Sanan luokse. Olimme syöneet Sanan luona hunajahedelmää ja juoneet Steven ja Hanan mukanaan tuomaa kultaista, makean herkullista mettä. He olivat kai keränneet sen itse. Hana ei puhunut koko aikana mitään. Istui vain Sanan valkeassa keinutuolissa. Itseasiassa minä olisin halunnut istua siinä, mutta menköön tämän kerran. Pidän todella siitä tuolista. Se on kuin tehty minua varten.
Kun myöhemmin illalla palasin kotiini, aloitin pakkaamaan tavaroitani. Päätin ottaa mukaan tulentekovälineet, kupin, puukon ja muutamia muita pikkuesineitä. Pakkasin mukaan myös kahdet vaihtovaatteet. Arvelin, että makuusijat teemme matkalla ja kaikki muu tarvitsemani on jo pakattu laukkuihin, jotka nostetaan huomenna feerojen selkään.
Menin sänkyyn, mutta uni ei tullut. Olin turhan jännittynyt. Päässäni ei pyörinyt mitään muuta, kuin miten selviän matkasta. Lähimmän keijuyhteisön luo on ainakin 400 jätinjalkaa. Onneksi meillä on feerot. Ilman niitä matkasta ei tulisi mitään. Jossakin vaiheessa onnistui nukahtamaan.
Heräsin siihen, että oveeni koputettiin. Se avautui ja sisään asteli Suuri sorakeiju Jari. ”Vieläkö olit nukkumassa? No lepo on hyvästä. Lähtö on kahden tunnin päästä, joten valmistaudu. Sinulle on varattu feero Kuningaspuun eteen,” Suuri Jari sanoo minulle. Ennen kuin ehdin vastata, hän poistuu pitkä musta letti selkää vasten heiluen. Jännittääköhän häntäkin lähteä matkaan? Varmasti jännittää. Ei hän voi olla jännittämättä. Uskon, että meitä kaikkia jännittää.
Nousen sängystäni ja puen uudet, puhtaat vaatteet ylleni. Kaivan puisesta kaapistani pussin, jossa on tammen kaarnasta murskattua jauhoa. Laitan jauhoa kulhoon ja sekoitan siihen lämmintä vettä johon on liuennut hiivaa. Lisään taikinaan suolaa, ruokosokeria ja oliiviöljyä. Tammi leipä paistuu nopeasti pienessä uunissani. Sen tekoon ei mennyt kuin korkeimmillaan 20 minuuttia. Söin palan leipää kirsikkahillon kanssa ja laitoin loput siitä reppuun, johon olin eilen pakannut kaikki muutkin henkilökohtaiset tavarat. Otin mukaan vielä pienen ja vanhan lehteen maalatun kuvan, joka esitti vanhempiani. Se on ainoa kuva joka heistä on maalattu. Haluan heidät mukaan todistamaan toisen keijuyhteiskunnan löytymistä.
Kuningaspuun edessä parveili keijuja. Retkikuntamme jäseniä oli jo paikalla, vaikka lähtöön on vielä viisi varttia. Maassa oli myös feeroja joiden selkiin oli nostettu suuria matkalaukkuja. Lisäksi erillään muista oli neljä feeroa, jotka oli valjastettu vankkureihin. ”Lehväkeiju Kira, otaksun?” Nuori karmiinikeiju saapuu luokseni. ”Sinulle on varattu tuo feero. Sen selkään on jo pakattu kaikki tarpeellinen, mutta voit nostaa myös henkilökohtaiset tavarasi sen kyytiin,” tyttö sanoo osoittaen rotevaa feeroa Kuningaspuun juuren vieressä. Kiitän tyttöä ja menen feeron luo. Feeron pää muistuttaa myyrän päätä. Sillä on pienet mustat silmät ja pyöreä kuono, jota kehystävät pitkät viiksikarvat. Sen keho on vihertävä ja suomujen peittämä ja sen selässä on kaksi siististi laskostunutta, ohutta siipeä, jotka muistuttavat vihreän basiliskin evämäisiä helttoja. Sen etujaloissa on pitkät kynnet ja sen häntä on lyhyt ja tylppä. Feerot ovat hyvin erikoisen näköisiä eläimiä. Jätän tavarani feeron luo ja lähden vielä viimeiselle lennolleni ennen matkaa. Lennän sen keijuaukion ympäri.
kahdestoista luku
Tässä sitä nyt ollaan. Istun suuressa satulassa feeron selässä ja pidän tiukasti kiinni ohjaksista. Satula on sitonut feeron ohuet, nahkaiset siivet sen kylkiä vasten. Lähdemme matkaan aivan kohta. On enää 5 minuuttia lähtöön. Suuri Jari on hyvin tarkka kellonajoista. Monet keijut ovat tulleet saattamaan meitä. Kaikki suorastaan parveilevat ympärillämme. Yritän katsoa näkyykö tuttuja ja näenkin Amain vilkuttamassa Hanalle, Stevelle, Akalle ja minulle. Vilkutan hänelle ja huomaan Akan vieressäni tekevän samoin. ”Jännittääkö sinuakin?” Aka kysyy minulta hymyillen, huomattuaan että katson häntä. ”Ketäpä meistä ei jännittäisi. Menemmehän tapaamaan serkkuja, joita emme ole nähneet satoihin vuosiin. Voikohan heitä edes kutsua serkuiksi?” ”Minusta heitä voi. Ovathan hekin kai periytyneet Äitikeijusta. Silloinhan he ovat jopa sisaruksiamme!” Aka sanoo naurahtaen ajatukselleen. Hän istuu samanlaisen feeron selässä kuin minäkin, ehkä vain hieman pienemmän. Akalle on myös pakattu kyytiin samat reput kuin minullekin.
3 minuuttia lähtöön. Olenkohan aivan varmasti soveltuva tälle matkalle? Tai pystyvätkö nämä feerot kulkemaan sellaista matkaa? ”Kuule Aka, miten pitkiä matkoja feerot oikeasti voivat kulkea?” ”Pitäisihän sinun lehväkeijuna tietää?” ”Olen paljon parempi Paweeryjen kanssa”. ”Feerot eivät yleensä mene pois 6 jätinjalan reviiriltään, mutta parittelemaan ne matkaavat tavallisesti jopa satoja jätinjalkoja”. ”Jopa 400?” ”Vaikka 800”. Hyvä on. Aka vakuutti minut. Nämä vesimyyrä-basiliskit pystyvät siihen. Mutta pystynkö minä? ”Älä epäile itseäsi,” kuulen puna-hiuksisen lehväkeijun sanovan vierelläni. ”Ei sinun enää tässä vaiheessa kannata perääntyä,” hän jatkaa. Näkikö Aka suoraan lävitseni? Hän ei naura enää. Akan kasvot ovat haudanvakavat. Niinpä. Eihän minulla ole paljoa menetettävää. Itsehän prinsessa minut tälle matkalle valitsi.
1 minuutti lähtöön. Olen pitkään miettinyt Akan hiuksia. Lehväkeijuilla on lähes poikkeuksetta vihreät hiukset, minullakin on kevätnurmen väriset, mutta Akan hiukset ovat räikeän punaiset. Se on vihreän vastaväri. Kuinka lehväkeijun hiukset voivat olla punaiset? Akan siivet ovat kuitenkin lehden vihreät, kuten kaikilla lehväkeijuilla. Se on lopulta aika outoa.
”10 sekuntia lähtöön!!” Suuri Jari huutaa. Tiukennan otettani ohjaksiin. ”Yhdeksän… Kahdeksan… Seitsemän… Kuusi… Viisi… ” Kaikki laskevat yhteen ääneen. ”Neljä… Kolme… ” Valmistaudun käskemään feeroni liikkeelle. ”Yksi…” Suljen silmäni. ”Matkaan!!” Suuri Jari huutaa. Repäisen silmäni auki ja isken ohjaksilla feeron eteenpäin. Se lähtee välittömästi juoksemaan poispäin keijuaukiolta. Kaikki hurraavat peräämme. Feeron vauhti on hurja. Siivet takanani yrittävät tarttua ilmaan, vaikka koitan pitää ne kiinni. Tuuli lyö vasten kasvojani samalla tavalla kuin lentäessäni. Aivan. Tämähän on samanlaista kuin lentäminen. Kuljemme eteenpäin aura-muodostelmassa. Suuri sorakeiju Jari on auran kärjessä ja minä Aka vierelläni heti hänen takanaan. Hänen musta lettinsä heiluu korkealla tuulessa. Meidän takanamme ovat silokeijut, nimiltään Kawa ja Nami. Heitä seuraavat Hana ja Steve, joiden jälkeen tulevat Sana ja hänen ystävänsä Hane. Sen jälkeen ovat sorakeijut Iski ja Tafu, sekä karmiinikeijut Chisei ja Yoi. Vankkureihin valjastetut feerot juoksevat kuskia vailla auran keskellä. En tunne yli puolta ryhmästämme. Ehkä voin tutustua heihin matkan aikana? Ehkä ujouteni antaa sen myötä.
Hyvän aikaa ratsastettuamme, saavumme Kehrämetsän laidalle. Se on minulle aivan vierasta seutua, mutta Suuri Jari näyttää tietävän minne on menossa. ”Pidämme tauon jotta feerot saavat hengähtää!” Sorakeiju kuuluttaa ja hyppää alas höyhenen kevyesti ylvään feeronsa selästä. Me seuraamme esimerkkiä ja minun feeroni alkaa välittömästi syömään heinänkorsia. Meille kyllä sanottiin, että feerot olivat syöneet ja juoneet hyvin ennen lähtöä, mutta ehkä omani on vain ahmatti. Sana tulee luokseni. Hänen seurassaan on pyrykeiju Hane. En tunne Hanea kuin vain nimeltä. Hän on ihan sievä tyttö, mutta ei muuta. Hän on ulkoa aika väritön. Pyrykeijuilla on päällään työasut. Suuri Tori oli kai käskenyt heidän pitää niitä. Valkeita lilja-mekkoja, joissa on punainen kivi povella.
”No miten matka alkoi Kira?” ”Ihan hyvin kai. En ole koskaan ollut näin kaukana Keijuaukiosta…” ”Todellako? Me olemme nähneet tämän paikan monesti ylhäältä käsin.”
kolmastoista luku
Matkamme Kehrämetsän reunalta jatkui kohti laajaa, Lunan-laaksoksi kutsuttua aluetta. Nimi tulee kuun jumalattarelta Lunalta, ja juontaa siitä, että kuu näkyy laaksoon lähes joka yö täytenä. Alue on hyvin laaja ja sen ylitys tulee viemään ainakin viikon. Pysähdyimme vielä kahdesti, ennen kuin leiriydyimme yöksi. ”Lehväkeiju Kira ja sorakeiju Iski? Te etsitte meille oksia poltettavaksi,” Suuri Jari jakaa käskyjä. ”Silokeiju Kawa ja pyrykeiju Sana huolehtivat siitä, että saamme vettä. En tahtoisi tuhlata varastojamme saman tien. Mesikeiju Steve ja karmiinikeiju Chisei jakavat meille ruokaa ja keijupölyä. Kaikki muut rakentavat suojia yöksi. Ymmärretty?” ”Kyllä!” Vastaamme kaikki yhteen ääneen. Niinpä lähdin kiertelemään minulle ventovieraan Iskin kanssa. Lensimme hieman ruohikon yläpuolella nähdäksemme kaiken nuotioon kelpaavan. Iski on suurikokoinen ja hiljainen sorakeiju. Hänen yksinkertaiset, sudenkorentomaiset siipensä pitivät vaimeaa ääntä lentäessämme. Yllään Iskillä oli puoli-haarniska. Se oli vatsan ja rinnan peittävä, ohuehkon näköisestä metallista valmistettu ja muutamilla korukivillä koristettu. Jaloissaan hänellä oli samasta materiaalista valmistetut saappaat. He kai tarvitsevat suojaisat varusteet ollessaan maanalla. ”Tuolla on suuri oksa! Jos katkomme sen pienemmäksi, jaksamme viedä sen leiriin ja saamme poltettavaa koko yöksi,” totean Iskille. Laskeuduimme oksan luo ja aloimme irrottamaan siitä pienempiä haaroja. kun haarat oli irrotettu, yritin katkaista oksan runkoa, mutta voimani eivät riittäneet alkuunkaan. Oksa oli kuin tukki käsissäni. ”Anna kun minä,” Iski sanoi ja otti oksan käsistäni. Hän puristi sormillaan oksaa ja taittoi sen katki tuosta vain. ”Vau!! Kuinka sinä tuon teit!” ”No, siirtelemme maanalla raskaitakin kiviä. Siinä kertyy voimaa huomaamatta,” Iski vastaa hieman punastuen. Hän mutristaa huultaan ja välttää katsomasta silmiini. ”Minusta on hienoa kuinka vahva olet. Minulle tuo oksa oli mahdoton, mutta sinä katkaisit sen kuin heinän korren!” Totean intoa puhkuen. Yritän samalla ilmaista hänelle, etten pidä voimaa yleensä huonona asiana. ”Tahdotko katkoa loputkin siitä?” Kysyn. ”Eh… No, voin kai. Jos olet sitä mieltä…” Iski vastaa kääntyen oksan puoleen. Minä kuvittelin olevani hieman ujo vieraiden seurassa, mutta tuo sorakeijuhan on huomattavasti vaikeampi tapaus.
Iski pilkkoi lopunkin oksan ja rahtasimme sylimme täyteen puuta. Palasimme leiriin, jossa oli jo pystyssä useita lehtimajoja. Jätimme puut leirin keskelle, jossa Yoi niminen karmiinikeiju sytytti niistä nuotion. Hetken päästä tuli Sana tuomaan meille kupilliset vettä ja pian hänen perässään kulki Steve mukanaan mettä. He kertoivat minun ja Iskin olevan viimeiset ilman. Pian kävi myös Chisei niminen tyttö tuomassa meille hieman keijupölyä huomiseksi. ”Kerrotaan tarinoita, jooko?” Steve ehdottaa yllättäen. ”Joo, mikä jottei? Kuka aloitta?” Sana vastaa hänelle. ”Tiedättekö tarinan Kultaisesta kehrästä?” Kysyy paikalle saapunut Aka. ”Kaikkihan sen tietävät. Entä onko kukaan kuullut Leipävarkaan tuomiosta?” Ehdotan. ”Vanha tarina. Miten olisi Kolmen keijun lapsi?” Tuumaa Hana, joka hänkin kuuli keskustelumme. ”Tuttu on. Entäpä Äitikeijun tarina?” Tekee Aka uuden ehdotuksen ja saa mesikeijut kysymään yhteen ääneen: ”Mikä se on?” ”Ettekö ole kuulleet sitä? Hienoa! Sitten kerron teille siitä,” Aka innostuu ja alkaa kertomaan, samalla kun me muut syömme makeaa mettä. ”Kauan sitten, ennen kuin ihmiset, haltiat, vampyyrit, tai mitkään muut olennot olivat saaneet muotoaan, eli yksi keiju, kaunis nuori neito. Hänen siipensä hohtivat lukemattomissa väreissä ja niiden tyvestä kasvoi sulkia. Hänen sanansa soljuivat kuin vesi, hiuksensa villit kuin tuuli, kehonsa sileä kuin vasta hiottu marmori, katseensa täynnä tietoa, voimakas kuin härkä ja hänen joka askeleensa kasvatti kukkia ja vehreitä korsia. Kerran Aurinko laskeutui keijun luokse ja kysyi tältä: `Oletko halukas antamaan voimasi eteenpäin mentyäsi?` Neito mietti hetken ja sanoi, ettei tahdo niiden katoavan iäksi. Yllättäen tämä keiju tuli neitsyenä raskaaksi ja synnytti yhdeksän lasta: Mizu peri veden keholleen, Kaze peri tuulen siivilleen, Nekutá peri sileän ihon ja kauneuden, Kámain peri ylitsevuotavan tiedon, Omoi peri fyysisen voiman, Shizen peri läheisyyden luontoon, Kará peri värikkään luonteen, Tengoku peri ainoana sulat siipiinsä ja Nomi peri sekä vallan, että yksinäisyyden. Lapset hajaantuivat ympäri maailmaa, mutta aika saattoi Mizun, Kazen, Nekután, Kámain, Omoin ja Shizen takaisin yhteen. Karán ja Tengokun sijainti ei koskaan selvinnyt muille, mutta Nomin kerrottiin jääneen äitinsä paikalle. Hänen sanotaan tappaneen Äitikeijun joka jätti tälle yksinäisyytensä ja yhä vieläkin hallitsevan yksin keijuja, elävinä ja kuolleina. Jokainen tämän ikuisuuden keiju on Äitikeijun lasten jälkeläinen. Ja menehdyttyään joka keiju palaa Äitikeijun luo ja kohtaa Nomin, kunnes viimein on löytyvä Nomin veroinen keiju perimään vallan”.
neljästoista luku
”Että sellainen tarina,” Aka päättää kertomuksensa. Taivas oli ehtinyt pimentyä. Sen ainoa valon lähde oli tänään suurenmoinen täysikuu. ”Jumalatar Luna katsoo meitä,” toteaa Hana hiljaa. ”Kuka on se Nomin veroinen keiju?” Kysyy vieras ääni takanani. Säikähdän ja käännyn salaman nopeasti katsomaan kuka se on. Yllätyn nähdessäni takanani kauniin silokeijun neidin. ”Anteeksi kovasti. Nimeni on Nami. Kuulin kun juttelitte tarinoista ja tahdoin tulla kuuntelemaan. Tarkoitukseni ei ollut säikäyttää,” Namiksi itseään nimittänyt tyttö sanoo hymyillen. Namilla ei ole vaatteita, kuten ei muillakaan silokeijuilla, mutta se ei ole ollenkaan häiritsevää. Hänellä on eviä käsissään, jaloissaan ja selässään. ”Kuka on Nomin veroinen?” Hän toistaa. ”Ketään Nomin veroista keijua ei ole vielä löytynyt,” Aka vastaa. ”Mutta siitäkin on eräs legenda. Nimittäin millainen keiju olisi Nomin veroinen. Haluatteko kuulla?” ”Joo kerro!” Toinen yllätysvieras pyytää. Hän oli Sanan kanssa vettä hakemaan lähtenyt silokeiju Kawa. Tälläkään herralla ei ollut vaatteita, mutta se ei ollut ollenkaan häiritsevää. Hänen ihonsa on haalean sininen, kuten muillakin silokeijuilla ja hänellä oli tummansiniset, kiharat hiukset kuten Namillakin. ”Hyvä on. Kuunnelkaahan tarkkaan,” Aka sanoo virnistäen ja iskee silmää. ”Nomin veroinen keiju on oleva ylväs ja arvokas. Hänen hiuksensa tulevat olemaan kuin auringon valo ja kultaiset silmänsä ovat tiedon täyttämät, mutta silti villit kuin tuuli. Hän on perivä yhden sulan, jota ei näytetä muille, kuin Nomille heidän kohdatessaan. Hänen suonissaan virtaava veri on sinistä ja ohutta kuin vesi. Hänen siro kehonsa on majesteetillisen sielun astia. Kuin kalleimmasta posliinista valmistettu sokerikulho. Kun hän ja Nomi viimein kohtaavat, ovat osat vaihtuva. Keijut ovat saava uuden hallitsijan ikuisuudelleen ja Nomi on viimein jättävä perintönsä.” ”Jotenkin pelottava,” Sana toteaa. ”Totta. Millainenhan henkilö se Nomi on? Tai kukahan on perillinen?” Steve miettii ääneen. ”Kukaan ei tiedä. Itse kuitenkin ajattelisin Nomin olevan julma. Ja minusta kuvaus Nomin perillisestä kuulostaa hienolta keijulta. Sellaiselta oikeudenmukaiselta.” Nyt säikähdimme kaikki. Suuri sorakeiju Jari oli ilmestynyt kenenkään huomaamatta luoksemme. ”Joka tapauksessa, on jo pimeää ja teidän pitäisi mennä nukkumaan. Teidän täytyy olla huomenna virkeitä. Jokaiselle on oma maja,” Suuri Jari jatkaa.
Hajaannumme lehtimajoihin. Ne ovat pieniä, pyöreitä ja roikkuvat heinistä. Aion juuri käydä makuulleen, kun muistan feeroni. Kaikki tavarani ovat sen laukuissa. Laukuthan laskettiin maahan leirin reunoille. En tarvitse sieltä tällä hetkellä mitään. Peittoni on tuotu tänne ja laittia on jo valmiiksi pehmustettu Kehrämetsän sammalella. Mutta entä feeroni. En nähnyt sitä tullessani majaan. Työnnän pääni ulos katsoakseni, olisiko feero sittenkin ulkona, mutten näe mitään. Katson vielä varmuudeksi taivaalle, vaikken uskokaan sen olevan siellä. Yllätyn nähdessäni 15 feeron lauman lentämässä taivaalla päämäärättä. Tunnistan myös oman, rotevan feeroni niiden joukosta. Niiden ohuet siivet takovat ilmaa, pitäen oudot kumppanieläimet ilmassa. Tämä on huono enne. Tämä on paha. Feerot lentävät vain silloin, kun aistivat jonkin olevan pielessä, tai jotain suurta tapahtumassa. Tai onhan suurta tapahtumassa. Me olemme menossa tapaamaan meille täysin vierasta keijurotua. Totta kai se on suurta. Mutta voiko tuo parveilu johtua vain siitä? En usko. Se ei voi olla niin. Minulla on todella paha aavistus tästä. Toivottavasti feerot eivät karkaa lennellessään taivaalla.
Aamulla purimme majat ja jatkoimme matkaa feeroillamme. Ne olivat laskeutuneet maahan lepäämään jossain vaiheessa. Mekin olimme levänneitä. Matkamme jatkui tasaiseen tahtiin kohti pohjoista. Maa ympärillämme oli pelkkää avonaista niittyä. Mesikeijut Hana ja Steve alkoivat kuitenkin jossain vaiheessa käyttäytyä oudosti. ”Haistamme paljon mettä. Se tuoksuu makealle ja herkulliselle, mutta jotenkin myös vaaralliselle…” Hana vastasi kun kysyin asiasta. Tottahan täällä tuoksuu mesi. Ympärillämme kasvaa runsaasti niittykukkia, mutta Hanan mukaan tuoksu ei tule niistä. Mesikeijujen nenät ovat paljon tarkempia meden suhteen. Pian huomasimme, että heidän neniään olisi kannattanut kuunnella, sillä eteemme avautui silmän kantamattomiin jatkuva synninlilja niitty. ”Pahus. Pysähdytään tähän ja tehdään uusi tehtävänjako,” Suuri Jari ilmoittaa ärtyneenä. Seuraavan tauon olisi pitänyt olla vasta 20 jätinjalan päässä. ”Pyrykeijut lentävät katsomaan, kuinka laajalti synninliljoja on ja mistä voimme kiertää. Karmiinikeijut valmistavat synninliljojen vastamyrkkyä kaiken varalta. Mesikeijut ja Lehväkeijut katsovat, ettei kukaan koske kukkiin. Muistakaa että myrkkyä erittyy eniten kukkien varsista. Silokeijut hoitavat feerot ja virkistäytymisen ja sorakeijut auttavat muita parhaansa mukaan. Kysyttävää? Jakaannutaan”. Menin Akan, Hanan ja Steven kanssa vartioimaan synninliljojen alueen rajaa. Kukaan ei saisi saada myrkkyä kehoonsa. Olikohan Suuren karmiinikeiju Taron tappanut myrkky tältä samalta niityltä? Paikka on karmiva. Kukaan ei sanonut mitään. Me vain vahdimme ilmasta käsin. Tuuli suhisi siipiemme alla. Olisi tehnyt mieli lentää. Mennä vain niin kauas kuin siivet vievät. Nähdä kaukaiset metsät ja lammet, vuoret ja niityt. Nyt ei kuitenkaan ollut sen aika. Meidän täytyy vahtia niittyä. Kukaan ei saa saada myrkkyä.
viidestoista luku
”Eikö todellakaan mitään,” Suuri sorakeiju Jari ei kuulostanut vakuuttuneelta. ”Ei mitään. Emme lentäneet tarpeeksi kauas nähdäksemme reunaa, koska se ei vaikuttanut enää oleelliselta. Kestäisi ainakin kaksi päivää kiertää synninliljat feerojen kanssa ja ilman niitä keijupölymme loppuisi. Mitä tehdään?” Hane niminen pyrykeiju sanoo Sanan myönnellessä vieressä. ”Jos aiomme pysyä aikataulussa, meidän on pakko mennä läpi. Siitä tosin tulee kaikkea muuta kuin helppoa. Emme saisi osua synninliljojen varsiin oikeastaan ollenkaan. Vastamyrkkykään ei ole vielä valmista. Meidän olisi pitänyt varautua tähän paremmin ennen lähtöä,” ryhmänjohtaja lausuu kiroten. Me siis aiomme mennä tuosta synninliljojen tiheiköstä läpi feerolauman kanssa? Kai he muistavat että feerot osaavat lentää? Tai toisaalta, jos me emme pysty siihen lentäen, eivät pysty feerotkaan. ”Pois sieltä Tafu!!” Kuulen Hanan huutavan vierelläni. Käännyn nähdäkseni kelle hän huutaa ja näen synninliljan tuoksusta lumoutuneen sorakeijun seisomassa suuren kukan päällä. Tafu alkaa kumartua kohti kukan sisusta kun Steve ja Aka lähtevät varoittamatta syöksymään kohti tyttöä. Steve potkaisee kukan tyveä horjuttaakseen Tafua ja Aka kaappaa kompastuneen sorakeijun syliinsä. ”Laske minut alas! Kuulitko? Alas!!” Tafu alkaa kiljua Akan sylissä. ”Kuten neiti itse tahtoo,” Aka vastaa tyynesti pudottaen sätkivän tytön sylistään. Tafu syöksyy suoraan kohti maata saamatta kiinni ilmasta. Steve kuitenkin koppaa hänet juuri ennen kuin hän olisi osunut maahan. ”Päästä minut!” Tafu tönäisee Steveä ja hyppää loppumatkan alas. ”Olisin pärjännyt ilman apuakin,” äkäinen keiju jatkaa. ”Ole hyvä vaan,” Steve toivottaa kyllästyneesti, aivan kuin Tafu olisi kiittänyt. ”Ihan vain tiedoksesi, että olisit juuri kuollut, jos Aka ja Steve eivät olisi estäneet sinua,” Hana huikkaa loittonevalle Tafulle.
Minä olin seisonut toimettomana paikallani. Päättäväisyydestäni huolimatta, en ollut ehtinyt tehdä mitään kun Tafu meinasi koskea kukkaa. Tunsin oloni tarpeettomaksi. Onhan se totta, etten yltänyt Akan ja Steven tasolle. He ovat vahvoja ja nopeita, toisin kuin minä. ”Olet ihan hyvä noin”. Käännyn ja näen hymyilevän Sanan takanani. ”Enhän minä sitä…” ”Älä nyt Kira. Sinua on mahdottoman helppo lukea. Olet kuin avoin kirja,” Sana naurahtaa. ”Mutta siksi oletkin hyvä. Sinun kanssasi on helppo tulla toimeen, kun tunteesi näkyvät niin selkeästi. Akankin kanssa on helppoa olla, mutta ei sen takia että hänen tunteensa näkyvät, vaan koska hän näkee muiden tunteet”. ”Oletko sitä mieltä?” Sana hämmentää minua. Miksi hän alkoi avautua. ”Muistatko sen tarinan Äitikeijusta ja Nomin perillisestä? Jos se on totta, uskon Nomin perillisen olevan Aka. Hän tuntui tietävän niin paljon”. ”Enpä tiedä. Hän on kyllä mukaansa tempaava, muttei osaa johtaa. Eikä hän vastaa kuvaustakaan. ’Hänen hiuksensa tulevat olemaan kuin auringon valo ja kultaiset silmänsä ovat tiedon täyttämät’, muistatko? Akan hiukset ovat punaiset ja silmät vihreät. Auringon valo viittaa takuulla vaaleaan ja vihreä ei ole kultaista.” ”Ehkä kuvaus on vain hieman epätarkka. Ja voihan olla, että piirteet ovat kuvainnollisia. Jospa auringon valo viittaakin kiiltoon? Akan hiukset ovat tosi hyvä kuntoiset”. ”Millä tavalla kultainen viittaa vihreään?” Epäilen. ”En tiedä, mutta jotenkin kai”.
Olimme tarponeet liljojen läpi jo tovin. Ohjasimme feeroja hyvin tarkasti ohitellessamme varsia. Feero allani ei tuntunut yhäkään ymmärtävän, miksi olin jännittynyt ja pidin ohjaksia niin tiukalla? Liljojen varret tuntuivat jatkuvan loputtomiin. En enää tiennyt mistä olimme tulleet, enkä tarkkaa määränpäätä. Aura oli hajanainen. Ei yhtä tarkasti muotoiltu, kuin aukealla niityllä ollessamme. Ei niin yllätyksellisesti, pysähdyimme. Suuri Jari käski pyrykeijujen, Sanan ja Hanen nousta niin korkealle, että näkevät aiemman pysäkkimme. Pian he kuitenkin tulivat takaisin alas ja kertoivat, etteivät pysty näkemään niin kauas. He olivat kuitenkin nähneet jonkin suuren vesistön luoteessa. Meidän olisi pitänyt jatkaa pohjoiseen, mutta totesimme että eteneminen sujuisi helpommin vesistön vieressä. ”Tempestatis...” Silokeiju Kawa huokasi nähdessämme vesistön. ”Tem... Mikä?” Kysyin epäröiden. ”Tempestatis-järvi, hyvin suuri sisävesistö. Incertus-vuorilta, jotka ovat määränpäämme, lähtevä Incertus-joki laskee tähän järveen,” silokeiju Nami selventää. ”Hei eikös se tarkoita, että jos seuraamme tänne tulevaa jokea ylävirtaan, pääsemme nopeammin niityn yli?” Sana yhtyy keskusteluun. ”Periaatteessa kyllä. Tempestatis järvi vain on hyvin epävakaa. Siellä on kuulemma myrskyjä tämän tästä,” Kawa tuumaa. Sitten kuulimme päivän tyhmimmän kysymyksen Sorakeiju Iskin suusta: ”Miten saamme kuljetettua feeroja vedessä?” Me kaikki pärskähdimme nauramaan. Iski oli aivan hämillään. ”Kuule Iski, feerot ovat vesimyyrien ja vihreiden basiliskien risteytyksiä. Vesi kuuluu niiden luonnolliseen ympäristöön. Kyllä ne selviävät,” Aka selittää Iskille naurun kyyneliä pyyhkien. ”No mitä mieltä kapu on?” Hän jatkaa. ”No, tuumasta toimeen sitten,” Suuri sorakeiju Jari julistaa.
kuudestoista luku
Jatkoimme matkaamme pohjoiseen Tempestatiksen rantaa pitkin. Järvi todella oli hyvin epävakaa. Siellä myrskysi tämän tästä, mutta juuri siksi pysyimme kaukana vesirajasta. Emme silti välttyneet kastumiselta. Taivas myrskysi vähän väliä yllämme kaataen vettä niskaamme, kuin norsuemo poikasensa päälle. Silokeijut Kawa ja Nami tosin vaikuttivat nauttivan tilanteesta. Sen sijaan, karmiinikeijut Chisei ja Yoi eivät olisi voineet näyttää vähempää halukkailta lähtemään. Minä taas, no, nautin kyllä vedestä, tietysti, mutta oli tämä kyllä hiukan liikaa. Ensin syttyy myrsky, sitten yhtä äkkiä onkin poutaa, kunnes sataa taas kaatamalla. Välissä Aurinko pilkahtaa, kun taas ukkostaa. Paikka todella on nimensä veroinen. Tempestatis »Myrsky».
Toisella puolellamme vettä jatkui loputtomasti eteenpäin ja toisella puolellamme komeili pitkään synninliljaniitty, kunnes se vaihtui tavallisempaan kasvistoon. Olimme läpi märkiä, kun viimein näimme joen yhtyvän järveen. . Incertus-joki. Oli tullut myöhä. Meidän olisi täytynyt koota majoja ja jäädä lepäämään, mutta Suuri Jari päätti että jatkamme vielä matkaa. Ei majojen kokoaminen olisi edes onnistunut. Kaikki näkemäni ruohonkorret ja lehdet olivat yhtä märkiä kuin mekin. Niiden kuivattamiseen olisi mennyt tunteja ja silti ne olisivat jääneet kosteiksi. Kawaa ja Namia se ei tietenkään olisi haitannut.
Kukaan ei puhunut. Hiljaisuus vallitsi, eikä kukaan halunnut rikkoa sitä. Olimme kaikki väsyneitä ja märkiä ja halusimme levätä. Feerotkin alkoivat olla uuvuksissa juoksemisesta. Vähitellen taivas oli alkanut pysyä tyynenä. Ruoho ympärillämme oli kuivempaa. Leiriydyimme. Majoista ei tullut yhtä vakuuttavia kuin ensimmäisistä, mutta ne olivat riittäviä. Kuulin feerojen siipien lyövän taivaalla, kun tajuntani sumeni peiton alla.
”Joko kohta ollaan perillä?” Aka valittaa takanani. On neljäs matkapäivä. Päivä on puolessa. Eilen ei tapahtunut juuri mitään. Matkasimme suoraan Incertus-joen rantaa ylävirtaan. Se tuntui jatkuvan loputtoman pitkänä ja tasaisen muuttumattomana helminauhana. Epävarmana. Pysähdymme tasaisin välimatkoin lepäämään. Olemme kaikki jo hieman uupuneita. Tuuli, joka juoksee ohitsemme ratsastaessamme, ei tunnu enää vapauttavalta. Se on kuin kahle joka työntää vastaan, vaikka tiedät että täytyy jatkaa. Kehoni on alkanut tuntua raskaalta matkan myötä. Olen saanut vihdoin tietää vankkurien tarkoituksen. Ne ovat täynnä tynnyreitä, pullollaan keinotekoista keijupölyä, mettä ja hunajahedelmiä. Chisei ja Yoi ovat jakaneet meille hieman keijupölyä joka toinen päivä. Ruoasta huolehtiminen on ollut Hanan ja Steven vastuulla. Minulle ja Akalle lankesi vastuu feerojen kunnosta.
”Pidämme puolentunnin tauon ja jatkamme matkaa iltaan. Levätkää kunnolla ennen kuin jatkamme,” Suuri sorakeiju kuuluttaa. Auramme hiljentää vauhtiaan ja hajaantuu lepäämään. Nousen feeroni selästä ja alan irrottamaan satulaa. Nostan nahkaisen remmin irti hakasesta ja kiepautan suuren satulan reppuineen maahan. Feero edessäni levittää suuret, ohuet siipensä ja venyttelee kuin kissa. Se leyhyttää hieman siipiään ja laskostaa ne taas siististi kylkiään vasten. Painan pääni feeron pörröistä kuonoa vasten ja huokaan: ”Oletko sinäkin yhtä väsynyt tähän retkeen kun minä”. Yllätyksekseni feero päästi kurisevan äänen vastaukseksi: ”Minä olen yhtä väsynyt kuin sinä. Minua pelottaa”. ”Puhuitko sinä juuri?” Hämmästelen. Eivät feerot osaa puhua. Eiväthän? ”Sinä kysyit ja minä vastasin sinulle,” feero kurisi. ”Sinä siis osaat puhua!” ”Kira mitä sinä höpiset yksinäsi?” Nami saapui tuomaan minulle ja feerolleni vettä. ”Puhuin feeron kanssa,” vastaan ja nolostun kuullessani hänen nauravan. ”Eihän se sanonut mitään. Ei se osaa. Kunhan päästi suustaan jotain epämääräistä murinaa”. Nami lähti. ”Kuvittelinko minä sen? Olenko tulossa hulluksi?” ”Et kuvitellut. Hän ei ymmärrä puhettani. Vain sinä ymmärrät. Minun nimeni on Circulum. Sinä olet Kira. Minä lupaan viedä sinut perille uusien keijujen luo ja takaisin yhdellä ehdolla. Haluan kanssasi tapaamaan Nomia,” Circulumiksi esittäytyvä feero haastaa katsoen suurilla mustilla silmillään suoraan omiin vihreisiin silmiini. ”Ei kai Nomia ole oikeasti olemassa? Miksi edes haluaisit sinne?” ”Äitini kertoi että Nomi on. Ja hänen valtansa perijä on syntynyt. Haluan tavata hallitsijan ennen kuin vallan pitäjä vaihtuu,” Circulum kertoo. ”Kuka Nomin perillinen on?” ”En saa kertoa”. ”Onko se Aka?” ”En saa kertoa”. ”Kerrotko jos suostun ehdotukseen?” ”Et voi muuta kuin suostua. Kuolet tänne jos jätän sinut. Valta on pian vaihtuva. Näet itse kuka tuleva hallitsija on”. ”Kuinka pian?” ”Pian”.
seitsemästoista luku – Samaan aikaan Kehrämetsässä
[Petra] Petra tarkasteli kirstun pohjalla lepäävää sulkaa. Se oli pehmeän valkoinen, mutta heijasti satumaisen monia, kirjavia värejä. Se on hänen sulkansa. Hänen kohtalonsa. Kukaan ei saa nähdä sitä. Kukaan ei saa kajota siihen. Petra kuuli koputuksen Kuningasarkiston ovesta. Hän sulki kirstun, laittoi sen alas vanhaan lipastoon ja lukitsi lipaston. Avaimen hän ripusti kaulassaan olevaan ketjuun, jonka jätti lojumaan piiloon mekkonsa alle. Prinsessa tuli arkiston ovelle ja poistui ahtaasta huoneesta. Uudella Suurella karmiinikeiju Sanquinemilla ei ollut mitään tapoja. Toki poika oli taitava työssään, keijupölyn jalostuksessa, mutta hänen käytöksessään oli parannettavaa. Petra ei saattanut ymmärtää kuinka hänen nimeämistään ehdokkaista karmiinikeijut olivat valinneet juuri Sanquinemin edustajakseen? Hän ei ymmärrä mitään, mikä ei liity alkemiaan. Edes sitä, että kun Prinsessa on Kuningasarkistoissa, häntä ei tule häiritä. ”Miksi julkeat häiritä minua, Suuri karmiinikeiju Sanquinem?” ”Niin, tuota, prinsessa Petra, kun mesikeijut eivät ole tuoneet syntetisointi-labroille elämänpuun mahlaa, niin emme ole voineet tehdä keijupölyä ja se, tuota, no, loppuu…” Sanquinem sopertaa selvästi ärtyneen prinsessan edessä. ”Se on sinun ja Suuren mesikeiju Akin välinen asia. Sinun tulee selvittää hänen kanssaan miksi mahlaa ei ole tuotu ja saada tehtyä ripeästi lisää keijupölyä. Se on teidän tehtävänne. Minun asiani ei ole puuttua siihen”. Eikö tuo pentu ymmärtänyt edes sitä? Petra oli hyvin tyytymätön uuteen tulokkaaseen. Nyt ei ollut aikaa tunareille. Ei, kun kolme hovikeijua oli murhattu. Tunareille ei ollut sijaa. Tuon karmiinikeijun pitäisi tehdä kuolinsyy selvitys murhatuille Suuren Aatteen kanssa. Petra tosin epäili, että heidätkin olisi myrkytetty synninliljoilla. Asialla todennäköisesti on sama henkilö, joka tappoi Suuren karmiinikeiju Taron. Taro oli hyvä keiju. Hän oli erinomainen tehtävissään, kohtelias ja kuuliainen prinsessalle. Saisikohan hän koulittua Sanquinemista samanlaisen? Se taitaa jäädä tulevaisuuden kysymykseksi.
[Amai] Amai lensi kukasta toiseen. Hän keräsi mettä nahkaiseen leiliinsä. Hänen olisi pitänyt olla keräämässä mahlaa elämänpuista, mutta sitä ei ollut. Ei ollut satanut. Puut olivat kuivia, eivätkä tuottaneet mahlaa. Karmiinikeijut valittivat siitä heille jatkuvasti. On silokeijujen tehtävä kastella puita! Ei heidän! Menisivät silokeijuille valittamaan. Se ei ollut ainut asia joka Amaita ärsytti. Amai oli ihastunut Steveen ja Steve tiesi sen. Silti hän oli lähtenyt pitkälle matkalle ilman Amaita. Eikä siinä vielä mitään, mutta Amain paras ystävä Hana oli lähtenyt Steven kanssa! Amai oli paitsi mustasukkainen Hanalle, myös vihainen itselleen ja Stevelle. Itselleen, koska ei luottanut Steveen ja Stevelle koska pelkäsi tämän pettävän häntä. Kunpa mitään matkaa ei olisi koskaan järjestetty. Silloin hän voisi työskennellä Hanan kanssa. Silloin hän voisi hullutella Steven kanssa. Silloin Stevessä alkaisi ehkä kyteä tunteita Amaita kohtaan. Amai oli sievä ja tiesi sen. Hän oli kiltti ja ahkera. Miksei Steve silti pitänyt hänestä? Kun hän oli kaksi kuukautta sitten tunnustanut rakkautensa Stevelle, tämä oli vastannut säälivin silmin: ”Anteeksi Amai. Olen kyllä otettu ja kiitollinen tunteistasi, mutten tunne samoin. Ollaan vain ystäviä, jooko?” Se oli satuttanut. ”Ollaan vain ystäviä”. Niinkö luulit? Että Amai luovuttaisi? Ehei. Amai ei luovuttanut. Ei ennen kuin hänet torjuttaisiin niin jyrkästi, ettei hän saisi noustua maasta ja lennettyä Steven perään. Amai ei luovuttanut. Hän ei jättäisi Steveä. Kun Steve palaisi, Amai olisi ensimmäinen jonka Steve näkisi. Hän olisi ensimmäinen jota Steve halaisi. Ensimmäinen jota tämä suutelisi. Niin se olisi. Muita vaihtoehtoja Amai ei nähnyt.
[Sanquinem] Mikä Petra luuli olevansa? Jumalanako hän itseään piti? Ärtyä nyt siitä, että hän kysyi mitä tehdä. Tai toki Sanquinem ymmärsi, että prinsessa oli stressaantunut ja surullinen kun hänen palvelijoitaan oli murhattu, mutta olisi hänen pitänyt ymmärtää, että Suuren tehtävä oli Sanquinemille ihan uusi. Ei hän tiennyt miten toimia? Sanquinem käveli pitkin Kuningaspuuhun uurtunutta käytävää, kohti latvassa sijaitsevia Suurten huoneita. Suuren mesikeiju Akin pitäisi kai olla siellä? Päästyään Suuren mesikeijun ovelle, Sanquinem koputti ja sai pian vastauksen. Aki tuli hänen kanssaan käytävälle ja uusi Suuri karmiinikeiju kertoi huolestaan. ”Meidän pitäisi saada pian elämänpuiden mahlaa, jotta keijupöly ei ehdi loppua. Miksette ole tuoneet sitä meille vähään aikaan?” ”Olisimme tuoneet jos sitä olisi”. ”Mitä tarkoitat?” ”Elämänpuut eivät ole tuottaneet mahlaa. Emme voi viedä sitä puilta väkisin. Puut ovat rutikuivia. En tiedä oletko huomannut, mutta sadetta ei ole ollut pitkään aikaan. Silokeijujen pitäisi kastella puita, mutta he eivät ole tehneet niin. Tämä ei ole meidän vikamme,” Suuri mesikeiju Aki avautuu. Juuri silloin Suuri silokeiju Ike kulkee käytävälle heidän luokseen. ”Mikä hätänä?” Vanha, mutta silti nuori silokeiju kysyy. ”Anteeksi, mutta miksette ole kastelleet elämänpuita?” Sanquinem kysyy varovasti Suurelta silokeijulta. ”Millä meidän pitäisi kastella sitä?” Suuri silokeiju Ike vastaa kysymyksellä. ”Vedellä tietenkin!” Aki tuohtuu. ”Kuulehan älykääpiö, vettä ei ole! Kehräjoki on kuivumassa! Olemme kastelleet puita niin paljon kuin on ollut mahdollista, mutta Kehräjoen vesi ehtyy! Toki sorakeijut voisivat kaivaa meille kaivoja, niin että vettä olisi, mutta toistaiseksi emme voi tehdä asialle mitään!” Ike kertoo nuoremmilleen kuin pienille lapsille. Sorakeiju Jaria sijaistava sorakeiju Lentus puuttuu muiden keskusteluun. ”Ihan vain tiedoksenne, ettei kaivon rakentaminen ole niin yksinkertaista. Siihen tarvitaan vesi suoni ja arvatkaas mitä? Niitä ei satu olemaan. Ei niin lähellä että niitä voisi käyttää”. -Hiljaisuus laskeutui.
kahdeksastoista luku
Hyvä on. Feerot siis uskovat että Äitikeijun ja Nomin legenda on totta. Selvä. Se ei todista mitään. Suurempi mysteeri: miksi ymmärrän feerojen puhetta? En minä ole ennen huomannut että ne osaisivat puhua. Vai olinko vain jättänyt sen huomiotta? Minun pitää kysyä sitä Circulumilta kun pysähdymme seuraavan kerran. Circulum on osoittautunut älykkäämmäksi kuin olin luullut! Olen jutellut sen kanssa aina kun pidämme taukoja. Se tietää kaikenlaista, mitä minä osaan vain kuvitella. En ole päässyt puhumaan muiden feerojen kanssa. Toki hoidamme niitä aina Akan kanssa, mutta silloin minulla on niin kiire, etten ehdi puhua. Pystynköhän edes puhumaan muiden feerojen kuin Circulumin kanssa? Minun ja sen välille on kehittynyt eräänlainen side. Lupaus siitä, että vie Circulumin tapaamaan Nomia. Lupaus siitä, että Circulum kantaa minut uusien keijujen luo. Onkohan tämä vain meidän juttumme?
Maa allamme oli alkanut nousta jyrkemmin ylöspäin. Incertuksen vesi virtasi nopeammin ja vaahtoili rannalle. Olimme selvästi lähellä vuoren juurta, ellemme jo kiivenneet sen rinnettä. Maisema edessämme oli muuttunut karuksi ja nousevaksi. Matka ei olisi enää pitkä. Tiesin sen. Kuinkahan meidät otettaisiin vastaan? Tervetulleina vieraina, vaiko karkotettavina vihollisina? Keijut eivät ole sotaisaa väkeä. Ainakaan Kehrämetsän keijut. Incertuksen keijuista en tiedä. Ehkeivät ne halua nähdä meitä. Minä en tiedä, mitä tahdon. Toisaalta, tahdon nähdä uudet keijut, kuulla heidän tarinansa ja tietää miksi he eivät ole tulleet luoksemme. Vai tahdonko sittenkään. Vastaukset pelottavat minua. Jos he ovatkin liian erilaisia kuin me? Entä jos emme puhukaan samaa kieltä? Pääni on täynnä erilaisia ajatuksia: Hyviä ja huonoja. Aka vilkaisee minua viereisen feeron selästä. Hänen katseensa on kummastunut ja hieman huolissaan. Varon katsomasta häntä ja yritän näyttää rennolta. En tahdo Akan huolehtivan minusta.
Ajatteluni keskeyttää Suuren Jarin ilmoitus tauosta. Jätämme feerot kiertelemään nopeasti pystytettyä leiriämme ja kokoonnuimme piiriksi Suuren sorakeijun ympärille. ”Alamme lähestyä paikkaa, jossa haltia kertoi toisen keiju yhteiskunnan sijaitsevan. Uskomme tiedon olevan luotettava. Emme tiedä odottaako meitä villikeijut vai arokeijut, mutta käyttäydytään kummassakin tapauksessa kohteliaasti ja edustavasti. Näyttäkää omien lajienne parhaat puolet. Älkää esittäkö mitään asiaan kuulumatonta. Tehdään yhdessä hyvä ensivaikutelma. Siistiytykää tämän etapin aikana. Syökää ja varatkaa keijupölyä. Kysyttävää? Jatkamme matkaa huomenna aamun koitteessa”.
Kävin riisumassa feeroja satuloista, samalla kun Aka ohjasi niitä syömään. Viimein oli oman Circulumini vuoro. Avasin sen satulan nauhat ja se ravisteli satulan selästään. Raskas satula tippui eteeni Circulumin oikoessa siipiään. Se lähti seuraamaan Akaa kohti muita feeroja. Liisin sen selkään ja jäin istumaan paljaalle, suomuiselle nahalle. Matka taittui laiskasti keinuen. ”Kira tule pois sen feeron selästä, jooko? Anna sen hieman levätä,” Aka vetosi. ”Enhän minä paina kuin pölyhiukkasen verran sen mittapuulla”. Aka luovutti ja jätti minut feerojen luo. Näin tilaisuuteni ja lensin Circulumin selästä, erään toisen feeron luo. Tämä oli pienempi ja laihempi kuin Circulum. ”Öh, iltaa herra feero?” Tervehdin varovasti ja tunnen saman tien punan kasvoillani. Hoikka feero nostaa katseensa ruoastaan ja katsoo minua. ”Ymmärrätkö sanojani?” Kysyn hiljaa ja feero päästää kissamaisen kurinan vastaukseksi. En tiennyt että ne voivat kurista tuohonkin sävyyn? ”Osaatko puhua?” ”Mouurrrkruuu…” feero päästää kurkustaan. Turhaudun ja käännän selkäni lähteäkseni, kun kuulen takaani: ”Minä olen Fragili”. Käännyn kannoillani takaisin heiveröiseen feeroon päin. ”Sinäkö olet Fragili?” Varmistan. ”Minä olen Kira”. ”Minä en ole ’herra feero’. Fragili on neiti,” Fragili niminen feero sanoo pehmeän terävällä äänellä, hyvin loukkaantuneen kuuloisesti. ”Niin. Anteeksi neiti Fragili… Oletko kotoisin Kehrämetsästä?” ”Fragili on kotoisin sieltä, missä vesi kohtaa tulen, jota maa purkaa sisuksistaan”. Mietin hetken ja totean sen tarkoittavan jotakin Eldaryan tuliperäisistä saarista. ”Kuinka sitten päädyit Kehrämetsään?” ”Fragilia kutsuttiin”. ”Kuka kutsui?” ”Fragili ei kerro. Fragilin kutsunut ei tahdo nimeään julki. Fragili tuli katsomaan Perinnön jakoa”. Alan taas turhautua tämän feeron kanssa. Mikseivät nämä otukset voi vastata suoraan, kun kysyn? ”Fragili varoittaa Kiraa. Fragili kertoo, mitä Circulum ei kerro. Kiran prinsessa lankeaa. Kiralla kiire pelastaa. Kun Aurinko ja Kuu kohtaavat, on myöhä. Kira tarkkailee taivasta, kuin feero. Feeroilla vaisto. Fragililla ja Circulumilla vaisto. Me tietää”. ”Mitä sinä tarkoitat Fragili?” Minua alkaa huolestuttaa jokin, mitä en osaa pukea sanoiksi. ”Fragili varoittaa Kiraa”.
Peseydyn Incertusjoessa Akan, Kawan, Steven, Iskin ja Yoin kanssa. Vesi on kylmää ja kuohuu ikävästi, mutta koska olimme hyvin likaisia matkan jäljiltä, tytöt pakottivat meidät tänne. He kuulemma käyvät peseytymässä meidän jälkeemme. Näin Akan ja Steven roiskivan vettä toistensa päälle kuin pienet lapset. He houkuttelivat Kawankin leikkeihinsä. Silokeiju vyörytti heidän ylleen valtavan aallon. Minä Iski ja Yoi olimme jo lähdössä. Olin ehtinyt nousta vedestä kuivattelemaan, kun näin varjon lentävän ylitseni. Kohotin katseeni taivaalle, juuri ajoissa nähdäkseni kirjavat, sulkien peittämät siivet ja raatelukynnet. Silmän räpäyksessä olento oli syöksynyt veteen ja nyt se nousi hopean kiiltävä kala kynsissään. Sen vauhti hidastui nousun aikana tarpeeksi, jotta ehdin näkemään pitkät, punaiset hiukset ja vyötäröstä alkavan paljaan kehon. Karjuin muut pois vedestä. Kiskoimme nopeasti vaatteet yllemme, paitsi Kawa, ja suuntasimme lentomme kohti leiriä. Sen oli oltava arokeiju!
yhdeksästoista luku
Ilmoitimme havainnostamme Suurelle sorakeiju Jarille. Hänen ilmeensä oli huolestunut, hänen kuunnellessa kun kerroimme miten linnun näköinen keiju oli napannut kalan aivan vierestämme ja meistä piittaamatta. Totta puhuakseni, me olimme kaikki huolissamme omista nahoistamme. Kehrämetsän keijut eivät syö lihaa, kalaa tai munia. Nämä keijut taitavat olla toista maata. Kunpa ne eivät söisi meitä. Aiomme kuitenkin pysyä suunnitelmassa ja odottaa aamuun. Arokeijun ilmestyminen tarkoittaa, että olemme oikeassa paikassa. Hyvin lähellä määränpäätä.
Kukaan leirissämme ei saanut unta. Tiesin, tai oikeammin aistin sen. Nousin ylös ja kapusin pois sammalella vuoratusta, pienestä lehtimajastani. Lensi ääneti yön läpi Circulumin luo. Olin jopa hieman yllättynyt siitä, ettei se ollut ilmassa. ”Miksi tulet luokseni yöllä, Kira?” ”Anteeksi jos häiritsen Circulum, mutta en saa millään unta. Rehellisesti minua pelottaa, että arokeijut hyökkäävät nukkuessamme”. Tiesin kuulostavani tyhmältä, mutta se oli totta. ”Minuakin pelottaa uusi, mutten aisti vaaraa huomisessa. Voit siis nukkua rauhassa,” Circulum sanoi kehräävällä äänellään. Feero on paljon isompi kuin keijut, joten miksi se pelkää? ”Minä aion nukkua muiden feerojen kanssa, mutta jos et saa unta, voit nukkua meidän kanssamme,” Circulum ilmoittaa lohdullisesti.
Menen Circulumin kanssa muiden feerojen luo. Ne näyttävät olevan hieman kummissaan tulostani, mutta kukaan ei vastustanut kun asetuin Circulumin kuonoa vasten nukkumaan. Nojasin selälläni sen karkean karvaiseen poskeen. Tunsin feeron tasaisen hengityksen, joka lämmitti ilmaa pääni yllä. Oloni oli turvallinen tajuntani hiljaa sumetessa yön tummaan syleilyyn.
”Kira mitä ihmettä sinä teet täällä?!” Kuulen äänen yltäni. Kirkas päivän valo muuraa silmäni kiinni. Varjostan katsettani kädelläni, jolloin näen Sanan valkeassa liljamekossaan. ”Kuulitko? Mikset nukkunut majassasi? Sinullehan olisi voinut sattua yöllä ties mitä!” Sana kuulustelee. ”Älä nyt. Circulum sanoi että voin nukkua huoleti heidän kanssaan,” vastaan, ennen kuin tajuan, ettei Sana tiedä Circulumista ja kyvystäni keskustella sen ja muiden feerojen kanssa. ”Circu… Mikä? Mistä sinä oikein höpiset Kira? Et kai sairastunut nukkuessasi ulkona? Vai oletko vielä unen ja valveen rajalla?” ”Anteeksi, olen nyt hereillä. Minun teki vain mieli nukkua feerojen kanssa. En saanut unta majassa”. ”Ei hätää. Ei saanut kukaan muukaan. Mutta yllättävää että feerosi pysyi tuossa koko yön. Olisin luullut sen lentävän taas taivaalla”. ”Sitä pelotti”. ”Lentääkö?” ”Ei vaan tuleva. Tiedän vain, että se ei lentänyt koska sitä ja muita feeroja pelotti”. ”Miten vain. Nyt niiden pitäisi kuitenkin saada satulat selkäänsä ja olla valmiina lähtöön. Aka sanoi tulevansa pian, ei kun sieltä hän tuleekin,” Sana käänsi katseensa leirin suuntaan, mistä Aka lentää tännepäin. ”Ylös unikeko! Viedään feerot satulojen luo leirin reunalle,” Aka sanoo saapuessaan luoksemme Nousen vastentahtoisesti ja herätän myös takanani nukkuneen Circulumin. ”Annatko minun nousta selkääsi?” Kysyn hymyillen feeron venytellessä pitkää kehoaan. Circulum ojentui eteeni kavutessani sen selkään. Akakin oli ehtinyt noutaa oman feeronsa pienen matkan päästä. Aloimme paimentamaan muita hiljalleen heräileviä otuksia leiriä kohti. Sinne päästyämme nostimme satulan kerrallaan feerojen selkiin. Aka piti toisesta päästä ja minä toisesta nostaessamme ja Aka piti feeroa aloillaan minun kiinnittäessä siteet. Saimme työn nopeasti tehtyä. Asettelimme ne valmiiksi lähtö muodostelmaan ja menimme hakemaan muita.
Tyhjä vatsani kurisi hiljaa kävellessäni leirissä. Ei kuitenkaan tarpeeksi hiljaa. Pian Steve tuli luokseni mukanaan mesiruukku. Haistoin makean tuoksun kauas. Ehtisin syödä juuri sopivasti ennen lähtöä. Tunsin samettisen pehmeyden ja makeuden leviävän suussani syödessäni Steven tarjoamaa mettä. Oloni vahvistui ja loppu unisuus karisi välittömästi nieltyäni meden.
Suuntaamme auramuodostelmalle Steven kanssa. Vankkurit ovat keskellä ja feerot siisteissä riveissä niiden edessä ja sivuilla. Löydän nopeasti paikkani auran kärjestä, heti Suuren Jarin takaa. Katselen vielä ympärilleni ja näen Akan hymyilevän minulle rohkaisevasti. ”Kyllä se tästä,” hän muodostaa huulillaan. Eikö häntä oikeasti pelota ne lihansyöjä keijut joiden pesään olemme syöksymässä?
Matkaamme suoraan ylävirtaan, jossa meitä pian odottaa hämmentävä näky: suuri risukko täynnä pieniä linnunpesiä. Tyhjänä. Tai melkein. Meitä vastassa seisoo tyttö. Hänen kehoansa peittää sulkakerros vyötäröstä polveen, jolloin sulkien alta paljastuvat keltaiset linnun koivet. Koipien päässä kiiluvat terävät raatelukynnet. Tytön siivet ovat suuret ja ruskean kirjavien sulkien valtaamat. Eivät ohuet ja läpinäkyvät kuten meillä. Hänellä on pitkät punaiset hiukset, jotka ovat kiinni keltaisella rusettinauhalla. Hiusten lomassa näen sievän letin. Silmät ovat melko suuret ja vihreät. Tyttö seisoo uhmakkaasti edessämme. Minua todella alkaa pelottaa tunnistaessani keijun samaksi arokeijuksi, joka oli kalastanut aivan vierestämme, vähääkään piittaamatta meistä. Hän se on.
kahdeskymmenes luku
”Näin teidät joella. Mitä te olette? Entä miksi tulitte tänne? Varoitan, etten ole kovin kärsivällinen, joten teinä vastaisin,” arokeiju kehottaa kylmällä äänellä astellessaan kevyesti kohti meidän aura-muodostelmaamme. Vaistoan, että hän pystyisi halutessaan helposti taittamaan niskamme ja repimään meidän kappaleiksi. En todellakaan aio leikkiä hänen kanssaan. Hänen raatelukyntensä ovat takuulla terävät kuin värttinä. Auramme vetäytyi hieman tiiviimmäksi ja taisimme ottaa muutaman askelen taaksepäin tytön pysähtyessä Suuren sorakeiju Jarin eteen. Tyttö nosti ohuen kätensä lanteelleen ja kohotti toista kulmakarvaansa. Hänen katseensa oli rennon vaativa ja odottava. ”Me olemme Kehrämetsän Keijuaukion keijuja. Edustamme yhteisömme eri keijurotuja ja tulimme tapaamaan teitä. Olettaen, että olette arokeijuja. Tai sinä olet. Missä muut arokeijut ovat?” Suuri Jari vastaa yllättävän tyynellä äänellä. ”Kyllä, minä olen arokeiju ja muut arokeijut palaavat myöhemmin. Miksi tulitte tapaamaan meitä?” ”Halusimme tutustua teihin ja nähdä, millaisia muunlaisia keijuja on olemassa. Meidän prinsessamme mesikeiju Petra lähettää mukanamme mitä lämpimimmät terveisensä teille”. Näin Suuren sorakeijun hymyn olevan hyvin kireä ja väkinäinen. Jos en paremmin tietäisi, väittäisin hänen olevan aivan kauhuissaan.
”Ja prinsessanneko lähetti teidät ilman minkään laisia tuliaisia tai lahjoja vieraiden keijujen armoille?” Arokeijun katse kiertää hyvin epäilevästi ryhmämme kasvoista toisiin, viipyy hetken omissani, ennen kuin palaa Suuren Jarin kasvoihin. ”Ei toki! Anna kun etsin tuliaisemme tavaroidemme joukosta,” Suuri Jari vastaa ja kuulen hieman paniikkia hänen äänessään. Kokoonnumme piiriksi kuuloetäisyyden ulkopuolelle arokeijusta, kun ryhmämme alkaa panikoida. ”Mitä me voimme antaa heille?” ”Emmekö todellakaan varautuneet tähän?” ”Eihän meillä ole mitään mitä voisimme luovuttaa!!” ”Meillä on mukana vain tärkeimpiä tavaroitamme!” Yleisen paniikin vallitessa, muistan ennen lähtöä paistamani tammileivät. Alan penkoa reppuani josta löydänkin pian kaksi leipää, joista toisesta olen syönyt palasen ennen lähtöäni ja toinen on koskematon. Nostan koskemattoman leivän syliini ja sen alta luiskahtaa vanha lehdenpala. Näen hennon vihreän lehden leijailevan maahan ja laskeudun Circulumin selästä nostaakseni sen. Lehdessä ovat vierekkäin edesmenneet vanhempani. Ainoa heistä koskaan maalattu kuva. ”Emme olleetkaan niin tervetulleita, kuin oli odotettu,” kuiskaan hiljaa -en kenellekään.
Nousen ylös Circulumin selkään ja yllätyn nähdessäni Suuren Jarin seisomassa satulani päällä leipä käsissään. ”Hei Kira, et varmaan kuullut, mutta päätimme kerätä tavaroistamme lahjoiksi kelpaavia asioita. Onko tämä tammileipää?” ”Öh… On se. Miksi?” Soperran hämilläni. ”Se voisi olla hyvä lahja. Saammeko antaa sen arokeijuille?” Sorakeiju kysyy tutkiessaan leipääni. ”Tietysti voitte. Otin sen mukaan vain hätätilanteiden varalle. Jos se kelpaa tähän, annan sen mielelläni!” ”Niinkö? Hyvä. Olisikohan meillä kohta tarpeeksi tavaraa kasassa…”
Lopulta piirimme keskelle oli ilmestynyt kasa, joka piti sisällään muun muassa hopeisen kamman, vanhan puukon, peilin, luu-korun, kuivatun lumpeenkukan, suuren tiikerinsilmä-kiven ja tammileivän. Ei kovin vakuuttavaa, mutta sai kelvata. Veimme ne arokeiju tytölle, joka ensin katsoi meitä hyvin epäilevästi, mutta otti lahjamme kuitenkin vastaan. Seurasimme häntä heidän pienen, risukkoisen kylänsä reunalle, kun hän yllättäen esitti meille kysymyksen: ”Mitä nuo otukset ovat, joilla te ratsastatte?” Suuri Jari kääntyi katsomaan minua luottavaisesti. Hän selvästi odotti minun lehväkeijuna vastaavan. ”N-ne ovat f-feeroja. Eräänlaisia k-kumppanieläimiä. Tosin ei niitä juurikaan k-käytetä kumppaneina. Ne o-ovat vesimyyrien ja v-vihreiden basiliskien risteytymiä…” Soperran varovasti. Sitten minut valtasi eräs kysymys, jonka pystyin esittämään jo varmemmin. ”Kun lehväkeijut syntyvät lehtien silmuista, mesikeijut kukkien nupuista, karmiinikeijut veri pisaroista, silokeijut aamukasteesta, sorakeijut korukivistä ja pyrykeijut pienistä trombeista. Mistä te synnytte?” Arokeiju katsoo minua ensin hieman hämillään ja vastaa sitten hiljaa: ”Linnun munista”. Noh… Se voi selittää lihansyönnin. ”Kuule sanoitko että lehväkeijuja syntyy lehtien silmuista?” ”Joo? Niin minä ja Aka synnyimme”. Arokeiju näytti hieman huolestuneelta ja käski lopulta meidän tulla mukaansa. Hän toi meidät erään rehevän puskan luo ja kertoi että puun silmuista oli silloin tällöin syntynyt pieniä keijuvauvoja, mutta koska he eivät olleet tienneet mitä niille pitäisi tehdä, he eivät olleet tehneet mitään. Arvelin, että vauvat olivat kuolleet ja muuttuneet mullaksi pensaan alle. Hän näytti meille myös yhden suuren, juuri puhkeamassa olevan nupun. Sen sisällä nukkui epäilemättä pieni lehväkeiju. ”Mitä sille pitäisi tehdä?” Tyttö kysyi meiltä huolissaan ja sai saman tien Suurelta Jarilta vastauksen: ”Ihan helppo kysymys. Kira ja Aka saavat huolehtia lapsesta kunnes saamme vietyä sen keijuaukiolle ja löydettyä sille perheen”. Suuni loksahti auki. ”MITÄ!!??” Huudamme Akan kanssa yhteen ääneen. Meinasiko hän tosissaan että ryhtyisimme lapsen sijaisvanhemmiksi? ”Kuulitte oikein. Eihän sitä voi jättää kuolemaankaan”. ”Mutta… Eikö joku tytöistä voisi hoitaa sitä?” Aka protestoi. ”Voisi, jos se olisi jokin muu kuin lehväkeiju. Te nyt vain satutte olemaan ainoita täällä, joilla on kokemusta lehväkeijuna olosta. Valitan pojat”. Hän siis todella uskoi meidän tekevän sen! Mutta onko meillä vaihtoehtojakaan… Aka saa kyllä kantaa vauvaa! Minähän en siihen ryhdy.
Viimeksi muokannut Silver-Flower päivämäärä 29.05.2017 19:35, muokattu yhteensä 2 kertaa
Olin lievästi ilmaistuna turhautunut. Minut oli laitettu vahtimaan aukeamaisillaan olevaa lehden silmua Akan kanssa. Silmun kärki oli jo hieman raollaan ja raosta saattoi nähdä lyhyet, hennon vihreät hiukset. Onpa epäreilua. Keijuilla ei syntyessään ole vanhempia, sisaruksia, kotia, ei mitään. He saavat vanhemmat ja kodin synnyttyään ja jotkut saavat myös sisaruksia, jos vanhemmat päättävät ottaa hoiviinsa lisää lapsia. Muilla faery-lajeilla on kaikki jo syntyessään, tai niin meille keijuille on kerrottu. Ihmisten maailman keijut kuolevat samaa tahtia kuin syntyvät. Myös Eldaryan synnyttämät keijut kuolevat, jos eivät saa lisää keijupölyä muutamassa vuodessa syntymänsä jälkeen. Vain harvoilla keijuilla sitä riittää viisi vuotiaaksi asti. Minun piti alkaa käyttää keinotekoista keijupölyä kolme ja puoli vuotiaana. Keijut tulevat täysi-ikäisiksi 14 vuotiaina. Minä olen jo 16 vuotta vanha. Täytän kahden kuunkierron jälkeen 17. Aka syntyi samana keväänä kuin minä, mutta kolme päivää aiemmin. Synnyimme saman puun lehdistä. Minä sain vanhemmikseni kaksi ihanaa lehväkeijua, mutta Akalle ei löytynyt halukkaita vanhempia. Johtui varmaan hänen punaisista hiuksistaan. Suuri lehväkeiju Aate huolehti lapsista, joille ei löytynyt halukkaita vanhempia. Nykyään hän tosin on liian vanha siihen. Huhun mukaan Suuri Aate on jo 108 vuotias. Se on lähes kaksi kertaa yhtä paljon, kuin keijujen elinaika yleensä. Suuri Aate on ylivoimaisesti vanhin keiju koko Kehrämetsässä. ”Joko se silmu aukeaa?” Katson taakseni ja näen Akan närkästyneen ilmeen. Hän oli pitkään istunut oksalla kauempana meistä, mutta oli nyt ilmeisesti tullut tarkistamaan tilanteen. Minut hän oli jättänyt vahtiin silmun vierelle. ”No se on raollaan, kuten se on ollut siitä asti kun muut jättivät meidät tänne”. ”Ääähh… En minä jaksa odotella. Milloin se aukeaa?” ”Mahdollisesti jo huomenna aamupäivällä. Tai saattaa se jäädä myös ylihuomiseksi. Mutta ei se kuitenkaan enää illalla aukea. Ei pidä hoputtaa”. ”Tiedän… Minä vain… Miksi ihmeessä meidän pitää vahtia sitä? Olisin mieluummin mennyt katsomaan arokeijujen kylää. Sitä paitsi, missä feeromme ovat?” Aka hieroi kädellään niskaansa. Hän näytti hyvin vaivautuneelta. ”Feerot jäivät arokeijujen kylän edustalle. Voin käydä hakemassa meidän omamme, jos sinä vahdit silmua” ”Sopii”. Pääsin hetkeksi levähtämään vahtivuorosta. Näin Circulumin jo kaukaa. Sekin taisi nähdä minut. Se jäi paikalleen ja katsoi minua odottavasti, kunnes ehdin sen luo. ”Hei Circulum! Lähde kanssani silmun luo. Otetaan mukaan myös…” Tajusin juuri, etten tiedä mikä feeroista on Akan. Muistan katsoneeni sitä ennen lähtöämme, mutten painanut mieleeni muuta, kuin että se oli hieman Circulumia pienempi. ”Kellä teistä Aka on ratsastanut?” Kysyn varovasti Circulumilta. ”Kuka keijuista on Aka?” Se vastaa kysymyksellä hieman hämmentyneenä. ”Aka on se punahiuksinen lehväkeiju, joka on aina vieressämme aurassa,” selitän feerolle. Se näyttää ymmärtäneen ketä tarkoitan ja kääntyy katsomaan erästä toista feeroa hieman kauempana meistä. ”Nova on aina vieressämme aurassa ja hänellä ratsastaa punahiuksinen keiju”. Hain Nova nimisen feeron ja palasin sen ja Circulumin kanssa Akan luo pensaalle. Tarkemmin katsottuna, Pensas ja sen ympärillä kasvavat kukat poikkesivat hirmuisesti ympäristöstä. Muuten täällä oli kuivaa ja autiota, mutta pensaan ympärillä oli todella vehreää ja eloisaa. Mietin, miten tuo pensas voi synnyttää lehväkeijuja niin usein, kun arokeiju-tyttö väitti? Ympäristön huomioiden, siinä ei pitäisi syntyä ollenkaan lehväkeijuja. Päätin jättää kysymykseni enempiä miettimättä ja sen sijaan jutella ainoan seurassani olevan aikuisen keijun kanssa. ”Mitähän kaikki keijuaukiolla tekevät nyt?” ”Tjaa… Oletko huolissasi?” Aka kohottaa toista kulmaansa ja virnistää vihjailevasti. ”En tietenkään. Tiedän että muut pärjäävät siellä kyllä. Minua vain kiinnostaa mitä he tekevät,” tuhahdan. ”Jos niin sanot”. Aka kääntyy katsomaan kaukaisuuteen. Hänen ilmettään ei pysty enää lukemaan. Eikö hän aiokaan väittää vastaan? En saa sanottua mitään. Hiljaisuus alkaa kasaantua painostavaksi. Kurkkuuni nousi kaiken tukahduttava pala. En kestä olla hiljaa. Yritän rykäistä palaa kurkustani, mutta en saa sitä katoamaan. ”Kuule Kira, kiitos että saan olla kanssasi,” Aka sanoo varoittamatta. Mistä ihmeestä sinä oikein puhut? ”Öh… Niin…” Mutisen. Tunnen punan kohoavan kasvoilleni. Mitä Aka oikein selittää? ”Ajattelitko alkaa avautua jostain?” Kysyn tarkoituksettoman pilkalliseen sävyyn. ”Itse asiassa ajattelin. Kuuntelisitko jos avaudun?” Aka virnistää minulle taas. ”Kyllä kai?” Vastaan. En saanut sanottua muuta. Mikä Akaa oikein vaivaa? ”Haluaisin kertoa sinulle erään asian, jota en ole kertonut muille. Voinko luottaa, etten kerro sitä eteenpäin?” Aka katsoo tutkivasti silmiini. ”Voit,” kuulen ääneni sanovan. Nyt olen puhtaan kiinnostunut asiasta. Mikä voi olla niin tärkeää, ettei Aka kerro siitä kellekään, paitsi nyt minulle? Onkohan hän vaikka… ”Olen hybridi-keiju”. Anteeksi mikä oli? Mikä ihmeen hybridi-keiju? ”Ha ha... Näkisitpä ilmeesi! Mutta se on totta. Onpa jotenkin helpottavaa kertoa siitä”. Aka punastuu hieman ja katsoo taas muualle. Minulla kesti ikuisuus ymmärtää, mitä hän tarkoitti hybridi-keijulla. ”Eli siis, et ole lehväkeiju?” Varmistan vielä. ”Olenpas! Tai en. Tai olen siis puoliksi,” Aka selittää hieman kiusaantuneena. En tiennyt että hän voi kiusaantua. ”Mitä muuta sinussa sitten on, kuin lehväkeijua?” Vilkaisen ympärillemme, eikä täällä näy muita. Circulum tosin näyttää kuuntelevan keskusteluamme tarkkaavaisena, mutta en anna sen häiritä. ”Karmiinikeijua. Olet takuulla miettinyt hiusteni väriä. Niin kaikki ovat, mutteivat vain viitsi kysyä. Se johtuu siitä, että olen puoliksi karmiinikeiju. Älä kysy miten se on mahdollista. En itsekään tiedä”. Siksi siis! Siksi Aka on niin mahdottoman tarkka kaikessa. Siksi hän tietää ensimmäisenä. Aka vilkaisee minua vaivaantuneena, ehkä hieman nolona. ”Hei Kira, kiitos oikeasti kun olet ystäväni,” nyt hän hymyilee minulle varovasti. Kadun yht’äkkiä kaikkia niitä ilkeitä ajatuksia Akasta. Hän on pitänyt minua kokoajan ystävänään, kun minä olen vihoitellut hänelle. Tunnen hieman sääliä häntä kohtaan. Eihän hän voi mitään sille, että on osaksi karmiinikeiju, joiden kaikkien hiukset ovat punaiset. Noiden punaisten hiusten takia hänelle ei lapsena löydetty perhettä ja hänet jopa nimettiin niiden mukaan! Olin ymmärtänyt Akan nimen muutama vuosi sitten. Aka »punainen». Se on jopa hieman julmaa. ”Se tuossa keijussa oli siis vialla. Silloinhan Kirassa on sama vika,” kuulen Circulumin kurisevan viereltäni.
kahdeskymmenestoinen luku
Niin mikä oli? Mistä ihmeestä Circulum oikein puhuu? ”Sama vika kuin Akassa”? ”Circulum, mitä ihmettä sinä oikein höpiset?” Kysyn feerolta, ennen kuin muistan, ettei Aka ymmärrä Circulumin puhetta. ”Kira, puhuitko sinä juuri tuolle feerolle?” Akalla leikkasi saman tien. ”Sinä vastasit sille kun se kurisi jotain? Ja kutsuit sitä Circulumiksi?” Sanat takertuivat kurkkuuni, ei sillä, että olisin tiennyt mitä sanoa. Halusin kieltää syytöksen, mutten osannut. ”Mistä lähin olet osannut puhua feeroille?” ”Incertukseta asti,” vastasin hiljaa ja yllätyin, kuinka helppo se oli sanoa. Hetken Aka katsoi minua ja huokaisi sitten. ”Tiedäthän, ettei tuo ole tavallista? Vaikka feeroista ja muista huolehtiminen onkin lehväkeijujen vastuulla, ei niille silti kuuluisi osata puhua”. Tietenkin tiesin sen! Mutta hänellä ei ole oikeutta syyttää minua siitä. Itsellään on kirkkaan punaiset hiukset, jotka rikkovat kaikkia lehväkeijun rotumääritteen rajoituksia (joita aloin hiljaa kerrata mielessäni). ”Aiotko alkaa mököttää?” Aka kysyy kun en hetkeen puhu hänelle. ”En. Mutta lupaa, ettet kerro kellekään,” vaadin, ihan niin kuin voisin luottaa Akan sanaan. ”Hyvä on. Lupaan, jos kerrot minulle mitä ’Circulum’ sanoi äsken”. Taas tuo typerä virne. ”’ Se tuossa keijussa oli siis vialla. Silloinhan Kirassa on sama vika’. Sanatarkasti. Oletko tyytyväinen?” Se oli retorinen kysymys, mutta Aka vastasi silti. ”Juu olen minä. Voit luottaa sanaani: en kerro kellekään että osaat puhua feeroille ja olet hybridi-keiju”. Et varmasti. Ja hei… ”Miten niin olen hybridi-keiju? Minähän olen ihan tavallinen lehväkeiju”. ”Juuri niin! Tavallinen lehväkeiju, joka osaa puhua feeroille. Ihan tavallista”. Aka pyöräyttää silmiään ja jatkaa. ”Hei oikeasti. Kun Circulum kuuli että olen hybridi-keiju, se sanoi että sinussa on sama vika. Mitä muuta se voisi tarkoittaa?” ”Selvä. Kysyn sitä suoraan Circullumilta,” puuskahdan. Circulum tosin vastasi ennen kuin ehdin kysyä. ”Kira on hybridi-keiju. Kira on lehväkeiju ja jokin muu keiju,” Circulum kurisee Akan näyttäessä jälleen siltä, kun aikoisi ottaa yhteyttä parantajaan. ”Mikä on ’jokin muu’?” Tahdon tietää. ”En tiedä. Et haise kehrämetsän keijuilta, etkä arokeijuilta,” Circulum kurisee hieman hämmennystä äänessään. Alan verrata itseäni eri keijurotujen ominaisuuksiin. Minulla ei ole marmorin sileä iho, toisin kuin mesikeijuilla. Minä en ole vahva, toisin kuin sorakeijut. Minä en pysty lentämään pidempään tai korkeammalle, kuin muutkaan keijut, paitsi pyrykeijut. Minä en ole erityisen viisas, toisin kuin karmiinikeijut. Minä en ole hyvä uimaan, enkä oikeastaan edes viihdy vedessä, toisin kuin silokeijut. Minulla ei ole sulkia, enkä syö lihaa, toisin kuin arokeijut. Rakastan metsää, kaikkine kasveineen, kumppanieläimineen ja hyönteisineen. Osaan hoitaa niitä ja huolehtia niistä, kuten lehväkeijut. Mitä muuta? Minulla on vihreät silmät ja hiukset, kuten lehväkeijuilla. Siipeni näyttävät puiden lehdiltä, kuten lehväkeijuilla. Olen syntynyt lehden silmusta, kuten lehväkeijut. Mitä muuta voisin olla? ”Eli et siis ole kehrämetsän keijuista muuta, kuin lehväkeijua? Et taida olla myöskään arokeiju,” Aka toteaa. ”Hei nyt kerrot minulle, miten tiedät aina mitä ajattelen?!” Kivahdan. ”Ai eikö Sana-kulta ole kertonut sinun olevan yhtä vaikea selkoinen, kuin avoin kirja?” Itse asiassa, Sana oli maininnut asiasta. Kuinka olin unohtanut sen? Ajatusteni sijaan, korjasin ääneen: ”Hän ei ole ’Sana-kulta’. Hän on pelkkä Sana”. ”Eli ’pelkkä-Sana’ on maininnut”. Oltuaan hetken hiljaa, Aka jatkaa: ”Kuule muistatko silloin, kun Suuri sorakeiju Jari sanoi, ettei tiedä onko meitä vastassa arokeijuja, vai villikeijuja? Voisiko olla…” EI! Ei se ole mahdollista. Vai voisiko sittenkin? Se jää takuulla vaivaamaan minua.
Painan kylkeni vasten Circulumin karkeakarvaista kuonoa ja tunnen, kuinka yö laskeutuu peitoksi yllemme. Ennen kuin se ehtii kietoa mieleni tummaan harsoonsa, muistan Fragili-nimisen feeron sanoneen kertovansa jotain, mitä Circulum ei kerro. Se oli kai maininnut prinsessa Petran… Ja jotain lankeamisesta… Ja… Se oli viimeinen ajatukseni, ennen kuin mieleni katosi mustan verhon taa.
kahdeskymmeneskolmas luku
Kuljin pitkin käytävää Kuningaspuussa. Olin menossa Mesikeiju prinsessa Petran luo. Vierelläni käveli Sana kauniissa vihreässä lehtimekossaan. Minulla oli todella kiire, mutten yhtään tiennyt miksi? Touhotimme käytävää eteenpäin, kun Suuri sorakeiju Jari tukki tiemme. Hän seisoi kädet ristissä ja naputti jalkaansa. Hänen jaloissaan loistelivat vaaleanpunaiset nahkasaappaat, joissa oli suloisia hapsuja. ”Väistä,” komensi Sana, jonka vielä äsken nutturassa olleet hiukset, kiiltelivät nyt hänen harteillaan. Suuren Jarin taakse olivat ilmestyneet nyt myös Suuri pyrykeiju Tori ja Suuri lehväkeiju Aate. He eivät väistäneet. Meillä oli kiire, joten levitin valtavat, sulkaiset siipeni ja yritin lentää heidän ylitseen, mutta ennen kuin pääsin heidän ohitseen, Suuri Aate oli purrut suden hampaansa käteeni. Hän heitti minut käytävän kaiteen yli. Tipuin kohti ilmiliekeissä olevaa keijuaukiota. Sana oli kadonnut. Hänen tilallaan seisoi Aka, joka yritti parhaansa mukaan puolustautua Suuren sorakeijun heitellessä häntä synninliljoilla. Akan vihreät hiukset aaltoilivat, kun hän alkoi huutaa: ”Kira! Tule katsomaan silmua! Jos et tule nyt, et ehdi nähdä kun se avautuu!” Räväytin silmäni auki. Aka vauhkosi vähän matkan päässä silmun vierellä. Karistin unen silmistäni ja riensin hänen luokseen. Aamu aurinko oli vasta alkanut sarastaa. Kumarruin aukeamaisillaan olevan lehden päälle. Se alkoi avautumaan hieman tavallista lehteä nopeammin. Yht’äkkiä en pystynytkään enää hengittämään. Se ei johtunut liikutuksesta, tai mistään muusta sellaisesta. Ei. Se johtui siitä, että lehdensilmun sisällä olleilla vauvoilla ei ollut siipiä. Tai oli, mutta ne eivät olleet lehväkeijun siivet. Juuri avautuneen lehden päällä keinuvien, unisten lasten selkiä vasten olivat liimaantuneet ohuen ohutta, lähes näkymätöntä kudosta olevat siivet. Ne eivät voineet kuulua millekään muille, kuin silokeijulle. ”Mutta… Tämän piti olla ihan tavallinen lehväkeiju… Ja miten ihmeessä vauvoja on kaksi?” Änkytän. ”Keskuuteemme on tainnut juuri saapua kaksi hybridi-keiju lisää,” Aka toteaa karhealla äänellä. Poimin toisen lapsista syliini. Se on selkeästi eloisampi kuin toinen. Sen iho on kirkas ja hiukset oliivin väriset. Toinen vauva oli kalpea ja sen silmien alla oli varjot. Sen hiukset ja siristävät silmät olivat myrkynvihreät ja niissä oli jotain, minkä määrittely vei minulta aikaa. ”Ne tarvitsevat nimet,” toteaa Aka hiljaa. ”Tahdotko sinä nimetä ne?” Mietin hetken tarkastellen vauvoja. ”Niiden nimet voivat olla Valo ja Tuomi”. ”Valon ymmärrän, Mutta entä Tuomi? Eikös tuomen uskottu ennen torjuvan ruttoa, jos sitä asetti ovelle?” ”Niin uskottiin, mutta en minä sitä nimeä siksi antanut. Katso Valon ja Tuomen iiriksiä. Niiden reunoilla on pieniä valkeita pisteitä,” sanon ja näytän Valoa sylissäni Akalle. ”Tosiaan. Onpa merkillistä. Valon silmissä ne tuikkivat kuin pienet tähdet, mutta Tuomella ne ovat kukkivina pilkkuina silmäkulmiin päin”. Aka sanoi hivellen Valon ja Tuomen aamukasteista lehteä. Irrotimme pensaasta muutaman lehden, joihin käärimme kaksoset. Menimme ilmoittamaan muille niistä. Päätimme kuitenkin jättää kertomatta heille Valon ja Tuomen erikoisesta piirteestä.
”Liikettä!!” Suuri Jari huutaa nähdessään meidät. Hän ja muut näyttävät pakokauhuisilta ratsujensa selissä. Enempää miettimättä, hyppään meitä seuranneen Circulumin selkään ja lähden ottamaan muita kiinni. Aka on aivan kannoillani. Katson varovasti ympärilleni, nähdäkseni miksi kaikki pakenevat? Hetken harhailtuani huomaan meitä seuraavan arokeijuparven. Näin kaukaa en erota heistä erityisempiä piirteitä, mutta he huokuvat selvästi vihaa. Se ei ole ainoa kummallinen asia. Tarkemmin katsottuna, Suuren sorakeiju Jarin edessä feeron selässä istuu se aiempi arokeiju tyttö. Punaisten hiusten alta näen päättäväisen katseen. Hän on tainnut lähtenyt matkaamme omasta tahdostaan.
Pitkän aikaa juostuamme feeroilla, välillä kiihdyttäen vauhtiin, jolla ne pystyvät juoksemaan veden päällä, me vihdoin pysähdyimme. Olimme onnistuneet karistamaan vihaiset arokeijut kannoiltamme ja nyt pidimme pienen juomatauon. Ellen ole aivan väärässä, taisimme olla Incertuksen rannalla. Pieni Valo lepäsi tyytyväisenä sylissäni Circulumin juodessa vettä. Tuomi oli päätynyt Akalle, mutta pian hän kävi vaihtamassa lasta kanssani. ”Valo taitaa olla enemmän minun tyyppiäni”, hän sanoi jättäen synkän oloisen Tuomen minulle. Ei se mitään. Tuomen seura oli todella rauhoittavaa, ottaen huomioon että pakenimme ilman, että minä tai Aka tiesimme syytä? Itseasiassa yritin hieman kysellä muiltakin, mutta he vastasivat, etteivät tienneet tarkkaan. Kaikki muut arokeijut olivat ilmeisesti olleet metsästämässä. Kun he palasivat, päällikkö oli jutellut Suuren Jarin kanssa yhdessä pesistä. Pian Suuri sorakeiju oli kuitenkin syöksynyt ulos pesästä, suoraan feeronsa selkään arokeijujen päällikkö kannoillaan. Hän oli karjunut kaikki pakosalle, juuri kun satuimme Akan kanssa paikalle.
Jatkoimme matkaa ripeällä tahdilla, myöhään yöhön. Emme rakentaneet majoja, vaan nukuimme yhdessä röykkiössä feerojemme keskellä. Olin juuri nukahtamassa, kun joku tuli ravistelemaan minua. ”Kira? Vuoron vaihto”, Iski kuiskasi hiljaa. Sorakeiju etsi itselleen mukavaa paikkaa, minun noustessa omastani. Työnsin hellästi Kawaa ja Hanea, jotta mahduin pois heidän välistään. Onneksi minua ei ollut herätetty vahtiin yksin. Aiemmassa vuorossa ollut Sana oli juuri saanut Steven revittyä valveille. ”Heräsin jo. Voit päästää irti”, Steve kuiskasi hieman liian kovaan ääneen.
Teimme Steven kanssa yksin kertaisen jaon niin, että minä vahdin lännessä ja Steve idässä. Mielessäni pyörivät lakkaamatta Valo ja Tuomi. Koska Akalle ei ollut vahtivuoroja täksi yöksi, olimme sopineet että hän vahtii kaksosia. Minua häiritsi, etteivät ne olleet heränneet vielä kertaakaan yön aikana.
Noin yhden ja puolen tunnin kuluttua vartiovuoromme alusta, Steve tuli ilmoittamaan minulle, että pääsemme jatkamaan unia. Meidän vuoromme oli sujunut hyvin rauhallisesti, lukuun ottamatta sitä, mikä tapahtui seuraavaksi. Olin juuri herättämässä Chiseiä, kun erehdyin vilkaisemaan hänen vieressään makaavaa Akaa. Näystä puuttui jotain olennaista, nimittäin toinen vastasyntyneistä keijuvauvoista.
kahdeskymmenesneljäs luku
Katsoin nyt tarkemmin nukkuvaa ryhmäämme. Aka on. Kawa ja Nami on. Hana ja Steve löytyvät. Sana ja Hane ovat ihan tuossa. Iski, Tafu ja Suuri Jari ovat. Chisei ja Yoi tallessa. Valo on Akalla. Näyttää siltä, kuin kaikki muut, paitsi Tuomi olisivat tässä. Mutta jotain muutakin asetelmasta puuttuu… Tietysti!! Arokeiju tyttöä ei näy missään. Pahin alkoi pyöriä mielessäni. Kannattaako minun herättää koko ryhmä sitä varten? Ehdottomasti ei. Niinpä valitsin muutaman minulle läheisemmän keijun, jotka herätin. Sana, Hana, Aka ja minulle hiljattain tutuksi tullut Iski katsoivat minua kärttyisästi. Pian viha kuitenkin vaihtui huoleen, kertoessani havainnostani. ”Ei se arokeiju ole voinut siepata pientä Tuomea…” Steve kuiskaa karhealla äänellä. Hän näyttää järkyttyneeltä. ”Jos hän on taittanut hiuksenkaan Tuomen päästä, niin minä kyllä…” ”Rauhoitu Sana! Ei tehdä hätäisiä johtopäätöksiä”. Valo pyöritteli unista päätään Akan puhuessa. ”Mikään ei ole vielä varmaa. Yritetään ensin löytää molemmat”. Tällä kertaa olin ainoastaan kiitollinen Akan nopeasta harkintakyvystä. Hän ottikin empimättä johdon ja alkoi jakaa toiminta suunnitelmaa. Kaikki muut, Suuri sorakeiju Jari mukaan lukien, nukkuivat täydessä unessa meidän hiippaillessamme leirin ympäristössä. Alkoi jo näyttää siltä, ettei mitään merkkejä arokeiju tytöstä tai Tuomesta näy, kun huomasin maassa lojumassa pienen, ruskean kirjavan höyhenen. Sana tulkitsi sitä hetken todeten, ettei se voi kuulua kumppanieläimille. Sitten Hana Steve alkoivat haistelemaan ympäristöä löytääkseen minne arokeiju oli mennyt. Heidän mesikeijun nenistään oli enemmän hyötyä, kuin koskaan saatoin kuvitellakaan. Seuraavaksi oli Iskin vuoro raivata meille maata pitkin reitti risukkoon, jonne Hana ja Steve kertoivat hajun johtavan. Ei enää aikaakaan, kun kuulimme pehmeän äänen puhuvan. ”Pian tulee kesäpäivänseisaus ja silloin tulisi järjestää keijutanssit. Jos niitä ei aleta valmistela jo, teille ei voida järjestää keijukaste-rituaalia”. ”Tuomen keijukaste ei ole sinun asiasi”, Sana äyskäisee paljastaen piilomme. ”Seurasitteko te minua?” Arokeiju kallistaa vienosti päätään. Näen Tuomen istuvan ilmeettömänä hänen sylissään. ”Mitä olet tehnyt Tuomelle?” Steve karjuu syöksyessään arokeijun kimppuun. Hän takuulla huomasi juuri, ettei tuomella ole lehväkeijun siipiä. Kaukaa näyttää, kuin hänellä ei olisi siipiä ollenkaan. ”En ole tehnyt mitään!” Arokeiju tiuskaisee väistäessään Tuomen keinuessa hänen lanteellaan. ”Missä Tuomen siivet ovat…” Sana sopertaa vieressäni. En jää vastaamaan, vaan liityn Steven seuraan piirittämään arokeijua. Päätin, etten tällä kertaa jää seisomaan tuppisuuna.
”Olen vain pieni varjo yössä”, ajattelin samalla kun siipeni kihelmöivät, liitäessäni sulavasti arokeijun taakse. Hän ei huomannut mitään, ennen kuin olin napannut Tuomen hänen pienistä käsistään. ”Pakoon!” Huutaa Aka joka lentää parhaillaan kohti lehvistöä, hämmentyneenä herännyt Valo sylissään. Sana on hetkessä vierelläni. Koska hän pyrykeijuna on paljon nopeampi kuin minä, lasken Tuomen hänen syliinsä ja jää lentämään hänen peräänsä. Pian Sana onkin kadonnut lehvistöön, jonne myös Iski, Hana ja Steve suunnistivat. Myös minä kohdistin lentoni sinne. Arokeiju huokui ylitseni muiden perään.
Ennen kuin ehdin lehvästöön, Sana lensi luokseni takaapäin. Hän oli kiertänyt takaisin harhauttaen arokeijua. ”Kira, ota Tuomi ja maastoudu. Minun on valkeassa mekossani vaikea hävitä yöhön”. ”Olet oikeassa. Menen tuonne vähän matkan päähän leppään. Lähetä Akakin sinne”. ”Tietysti”. Sana lensi tuulen lailla takaisin päin, minun painaessa Tuomea itseäni vasten, jotten vahingossakaan tiputtaisi avutonta keijuvauvaa. Kaarsin kiinni yhteen lepän oksista. ”Olen pieni lehti tässä puussa. Minua ei voi erottaa muista tämän puun lehdistä”, ajattelin avatessani vihreät siipeni levälleen. Tunsin niitä kihelmöivän jälleen.
”Kira!? Missä olet Kira? Vaara ohi. Voit tulla piilostasi”, kuulin Sanan huhuilevan. ”Olen täällä”, sanon, mutten kovaan ääneen, sillä Tuomi oli juuri nukahtamassa syliini. ”Kira, mitä sinun siivillesi…” Sana sopertaa järkyttyneenä. Tuomi huomasi sen ja puhkesi säikähtäneeseen itkuun. Sinne menivät yöunet. ”Minun siipeni ovat ihan kunnossa”, sanon hieman ärtyneesti. Siipieni kihelmöinti lakkasi. ”Mutta… Voisin vaikka vannoa, että niissä oli juuri äsken… Tismalleen samanlaisia juovia, kuin… Tämän lepän lehdissä…”Sana takeltelee joka tavussa. ”Silmäsi tekivät tepposet. Vaikka siipeni kovasti muistuttavat lehtiä, niissä ei ole paksuja kohojuovia”. Yritän lepytellä Tuomea, mutta menestyksettömästi. ”Mutta kun… niiden sävykin oli eri. Näin niissä aivan pieniä yksityiskohtia lehdistä…” ”Sinä vain kuvittelit Sana. Jos vaaraa ei kerran enää ole, niin palataan leiriin”. ”Ei” Sanan silmät kiiluvat uteliaisuudesta. ”Aka lupasi, että kerrot minulle Valosta ja Tuomesta. Niillä on silokeijujen siivet, eikö?`” ”Milloin Aka on sellaista luvannut?” Vastaan kysymyksellä. Tunnen punehtuvani Sanan arvioivan katseen alla. ”Juuri kun sinä lähdit pelastamaan Tuomea. Mikä niitä vaivaa?” Niinpä selitin Sanalle, mitä Valo ja Tuomi ovat. ”Voisiko tuo mitenkään liittyä siihen, että Aka on Nomin perillinen?” Nauru alkoi kutitella vatsanpohjaani. ”Akahan itse on tyrmännyt tuon väitteen täysin”, totean hymyillen. ”Tietysti on! Eihän hän tahdo meidän tietävän”. Kuulen Sanan äänestä, kuinka hän heltyi laskemaan leikkiä kanssani. Nauroimme molemmat palatessamme leiriin, jossa meitä odottikin varsin ikävä yllätys. Yllätyksen nimi oli Suuri sorakeiju Jari.
kahdeskymmenesviides luku
Suuri sorakeiju Jari seisoi vihaa huokuen ryhdikkäänä edessämme. Hän näytti pelottavammalta kuin koskaan. Pieni Tuomi sylissäni taisi säikähtää Suurta Jaria myös, sillä se aloitti lohduttoman itkun. Se antoi minulle täydellisen tekosyyn väistää Suuren sorakeijun neulanterävää katsetta. ”Hys Tuomi. Ei ole hätää. Älä itke pikkuinen”, hyssyttelin kaikkien odotellessa hiljaa. Kun Tuomi viimein rauhoittui, Suuri Jari kysyi pohjantuulta kylmemmällä äänellä: ”Missä olette olleet?” Kohotan katseeni Suuren Jarin silmiin ja tunnen piston lähes konkreettisena. ”Lähdimme hakemaan Tuomea ja arokeijua, jotka olivat molemmat kadonneet leiristä”, sanon hyvin heikolla äänellä. Tunsin tahtovani vain kadota maan rakoon… ”Miksi ette herättäneet minua, vaikka leiristä oli kadonnut keijuja?” Sana huomaa, kuinka vaikeaa minun on yrittää vastata ja pelastaa minut. ”Ajattelimme, että teillä on ollut niin rankka päivä, että olisi hyvä jos lepäisitte”, Sana sanoo kirkkaalla äänellä. ”Ajattelitte? Te oikein ajattelitte? Kas kummaa, kun minä sain käsityksen, että tämä on teille leikkiä. Jos pitäisitte tätä jonain muuna, olisitte tulleet kertomaan vastuuhenkilöllenne Tuomen ja arokeijun katoamisesta”. Suuren Jarin silmät kapenivat ohuiksi kuin kissalla. Hänen äänensä tihkui katkeraa vihaa. En olisi ihmetellyt, jos hänen suustaan olisi pilkistänyt kaksihaarainen kieli. ”Voi kuinka paljon luotatte meihin. Mehän onnistuimme täydellisesti tuomaan Tuomen turvassa takaisin, joten mikä on ongelma?” Steve pistää väliin suorastaan röyhkeästi. ”’Mikä on ongelma?’ Te ette ole lojaaleja minulle! Kuinka voitte jättää jotain näin tärkeää kertomatta minulle? Minulle? Suurelle sorakeijulle? Te… Te viheliäiset…” ”Mitä olisit tehnyt, jos olisimme herättäneet sinut?” Aka kysyy tyynesti. Myös Valo Akan sylissä on tyyni. Akan kysymys yllätti Suuren Jarin täysin. ”Minä… Olisin tietysti hakenut Tuomen”, Suuri Jari sanoo häkeltyneenä. ”Ei. Sinä bluffaat. Näen sen. Et olisi tehnyt mitään. Olisit odottanut, että Arabella on syönyt Tuomen”. Kaikki katsovat järkyttyneinä vuoroin Akaa, vuoroin Suurta sorakeiju Jaria. En voi uskoa, mutta aistin Akan olevan oikeassa. Suuri sorakeiju Jari… Ei. Ei Suuri. Ei enää minun silmissäni. Sorakeiju Jari olisi todella voinut syöttää Tuomen arokeijulle, ja jatkaa matkaa tuntematta häpeää.
Pitkän, järkyttyneen hiljaisuuden rikkoi arokeijutyttö, jonka huomasin seisseen kokoajan varjoissa sivummalla. ”Minä en muuten aikonut syödä Tuomea, ihan tiedoksenne vain”. ”Tosiaan! Kira ei vielä kuullutkaan. Siis Arabella, se osoittautui arokeijun nimeksi, olisi halunnut valmistella Tuomen kesäpäivänseisaukseen. Hän oli huolissaan, kun me emme olleet tehneet sitä vielä. Selitin hänelle, että meillä valmistelut on tehty yleensä kolme päivää ennen. Ei vielä viikkoa. Kuitenkin, hän on siis sen arokeiju-pomon tytär ja hieman karkuteillä. Kiintoisa vieras prinsessa Petralle”, Steve alkoi kertomaan. ”Tuolla ei ole mitään merkitystä!! Jätitte nimittäin kertomatta myös, ettei noilla kaksosilla ole siipiä”, Jari löysi taas kiihkeän raivonsa. ”Itse asiassa, kyllä niillä on”. Tällä kertaa puheenvuoron nappasi Hana. ”Ne eivät vain ole lehväkeijun siivet. Mutta kyllä heillä on selkeät silokeijun siivet”. ”Älä viisastele minulle. Nuo kummajaiset kuuluvat samaan kategoriaan kuin Aka!” Tuo oli jo henkilökohtainen loukkaus. Käänsin katseeni Akaan, jonka silmät olivat alkaneet loimuta. ”Miksi sinä juuri kutsuit Valoa ja Tuomea?” Hän kysyy rauhallisella, mutta hieman vihasta tärisevällä äänellä. ”Kummajaisiksi. Niitä ne ovat ja niin olet sinäkin. En yhtään ihmettele, miksi silloin kun synnyit, kukaan ei halunnut sinua lapsekseen!” Minäkin aloin suuttua paitsi Valon ja Tuomen, myös Akan puolesta. ”Arvon Suuri sorakeiju Jari…” Iski aloittaa piipittävällä äänellä. Isokokoinen sorakeiju yrittää näyttää mahdollisimman pieneltä Jarin mulkoillessa häntä. ”Eivätkö nuo sananne ole hieman liian törkeitä arvokkaalle asemallenne?” Iski puhuu lähes kuiskaten. ”Käytkö sinäkin minua vastaan?” Näen Jarin käden hakeutuvan miekalle hänen vyöllään.
Nopeammin kuin uskoin pystyväni, olin työntänyt Tuomen Sanan syliin ja hyökännyt kohotetun miekan kimppuun. Juuri, kun Jari oli iskemässä Iskin paljaaseen kaulaan, takerruin hänen miekkakäteensä. Terä haroi ilmaa. Jarin käsi kiertyi kurkkuni ympärille ja nosti minut kevyesti ilmaan. En silti irrottanut hänen miekkaa pitävästä kädestään. Tunsin hengen tukahtuvan kurkkuuni, kun näin Steven yrittävän vapauttaa minua. Jari oli kuitenkin liian vahva. Hän tönäisi Steven nurin kyynärpäällään. Steve ei kuitenkaan luovuttanut, vaan kävi uudestaan työhön. Nyt myös Iski apunaan. Näköni sumeni, katsoessani kuinka Iski ja Steve olivat nousemassa voitolle. Sitten, en muista enää mitään.
kahdeskymmeneskuudes luku
”Kira!! Kira herää! Voi, olethan elossa?” Kuka puhuu? ”Hänen hengityksensä alkaa taas tuntua” Kestä te puhutte? Keitä Olette? ”Kira kuuletko meitä?” Miksi te puhutte noin kovaa ja hätäisesti? ”Me tarvitsemme sinua Kira… Herää… Pyydän…” Itketkö sinä? Miksi sinä itket? Kaikkialla on pelkkää mustaa. Se on pelottavaa. Tunnen jonkin liikkuvan hiljalleen kurkussani. Kuulen jonkun nyyhkivän ihan lähellä. Jokin pitää päätäni hieman pystyssä. Se on suuri ja lämmin. Ehkä se on käsi? Nyt tunnen myös selkäni. Minun lapaluuhuni sattuu hirveästi ja ristiselkään myös. Kylkeni tuntuu lämpimältä ja kostealta. Kurkussani liikahtaa taas jotain. Se on viileää ja lohdullista. Ilmaa? Yht’äkkiä pala tukkii kurkkuni. En saa henkeä. Minun on pakko saada pala pois. Minulla ei ole voimia. Jokin pakottaa minut toimimaan siitä huolimatta. Selviytymisvaistoko? Hädissäni koitan saada palan irti kurkustani. Pinnistelen hieman ja tunnen jonkun raajoistani liikahtavan. En tiedä, mikä raajoistani se oli. Sitten, aivan puskista, onnistun yskäisemään. Sitten yskin uudestaan. Se muuttuu nopeasti rajuksi ja hallitsemattomaksi. Selkäni tuntuu maata vasten. En saa yskittyä näin päin. Vaivanloisesti ja kipeästi pyörähdän ympäri. En vieläkään näe mitään. Mutta yskiminen on helpompaa. Vedän veltot käteni aivan vierelleni. Kohottaudun hieman niiden varaan, tai ainakin yritän. Toinen käteni, en tiedä kumpi niistä, ei tottele. Sitä vihloo hillitön kipu. Toisen varaan onnistun kuitenkin kohottautumaan ja viimein saan palan irti. Sitten ymmärsin puristavani jotain terveessä kädessäni. Mitä se on?
”Kira olet elossa!!” Joku tarraa minuun takaa päin. Nyt tunnen myös siipeni. Toinen tuntuu hyvältä, mutta toisesta tunnen vain tyven. Missä toinen siipeni on? ”Olin niin huolissani… Älä enää koskaan tee noin!” Tee miten? Selkääni sattuu valtavasti kun puristat sitä. Kipu takuulla sokaisisi minut, jos näkisin jotain. ”Sana, päästä irti Kirasta. Häneltä voi olla vaikka luita murtunut. Se oli melkoinen lento. Lasketaan hänet maahan ja pysytellään nyt irti hänestä”. Eri ääni kuin aiempi? Matalampi ääni. Rauhallisempi ääni. Selästäni kiinni pitänyt hellitti nyt otteensa. Kipu tosin vihloi, kun romahdin hyvän käden varasta makuulleni. En jaksanut pysyä pystyssä. Nyt sain ilmaa. Kaikki hyvin. ”Aka, pitäisikö meidän irrottaa miekka hänen kädestään?” ”Hyvä idea”. Joku avaa terveen käteni, jota puristin väkisin kiinni. Joku oli kuitenkin vahvempi kuin minä ja sai esineen kädestäni. Käteni tuntui tykyttävältä, kuumalta ja märältä esineen riiston jäljiltä. Ei. Se oli tuntunut samalta silloinkin, kun esine oli kädessäni. Onkohan käteni sittenkään terve?
Sitten tuli tyhjyys. Pimeys. Hiljaisuus. Ajattomuus. Tunnottomuus. Tai ei. Ei tunnottomuus. Oli jotain kuumaa, tykyttävää ja polttelevaa. Mitä se oli? Ah, niin. Se oli kipua.
Sitten tyhjyys hälveni. Oli taas hälinää. Hirveä melu. ”Kuoleeko Kira?” ”Ei tietenkään!!” ”Tämä oli minun vikani…” ”Älä syytä itseäsi Iski… Se oli meidän kaikkien vika”. ”Se oli sinun vikasi Iski!” ”Se ei ollut millään tapaa hänen vikansa”. ”Rauhoitutaan kaikki”. ”Hana on oikeassa. Ei meidän pidä tapella”. ”Antakaa minun katsoa Kiraa”. ”Niin! Chisei on parantajan opissa. Kyllä hän osaa”. ”Hiljaa Yoi! Ei ole aikaa kehuskelulle. Tehkää enemmin jotain järkevää”. ”Minä mene keittämään vettä”. ”Minä taidan mennä Yoin mukaan”. ”Otatko Valon ja Tuomen kanssasi?” ”En taida. Vahtisitko sinä heitä, Hana?” ”Tietysti!” ”Miten minä voin auttaa?” ”Mitkä ovat erityistaitosi Arabella?” ”Minulla on todella tarkka näkö”. ”Lähde sitten etsimään villiä kamomillaa, pajua ja ratamoa”. ”Eivätkö kuivatut käy?” ”Tuoreet ovat tehokkaampia”. Olkaa jo hiljaa!! En kestä tuota hälinää. Voisin vain nukkua, mutta minulla on tunne, etten voi, tai menetän kaiken. Päätin etsiä valoa. Selailin pitkään pimeyttä, kun huomasin aivan pienen raon, josta pilkisti kirkas päivänvalo. Yritin kurottaa valoa kohti, mutten tietenkään onnistunut liikkumaan. Aloin jo epäillä, onko mitään valoa olemassa. Yritin kovasti nähdä valoa paremmin, kun viimein sain sen suurenemaan. Se kasvoi vaakatasoisena rakona silmissäni. Ensimmäinen asia jonka näin, oli runsaat punaiset hiukset. Sitten erotin veren väriset silmät ja sirot kasvot. Seuraavaksi mieleni rekisteröi valkoisen kauluspaidan. Kuka hän on…? Niin… Nyt muistan. Hän on Chisei. Karmiinikeiju. Mitä hän tekee täällä? ”Kira taisi herätä viimein”, kuulen sanojen soljuvan Cisein huulilta. ”Todellako?” Sitten näköpiiriini ilmestyi hohtavan valkeassa mekossa kulkeva, hopeahiuksinen tyttö. Sana. ”Kira, kuuletko minua”, Sana kysyy painaen käden poskelleni. Yritän vastata, mutta suustani kantautuu vain heikkoa korinaa. ”Tulkitsen tuon ’kyllä’”, Sana sanoo helpottuneesti hymyillen. Oliko hän huolissaan minusta? Kauanko nukuin? Miksi koko kehoni on näin tuskallisen kipeä? Miksen tunne toista siipeäni? Miksei toinen käteni tottele? Kysymykset, joihin en voinut saada vastausta, vainosivat minua.
Voimatta kääntää katsettani, minua kuljetettiin varjoon. Olin ollut pitkän suorassa auringonpaisteessa, eikä se ole hyvästä. Ellen ollut aivan väärässä, minua kantoivat Steve ja Iski. Olin sivusta kuullut Akan huolehtivan Valosta ja Tuomesta Hanan kanssa. Mitähän Kaksoset ovat syöneet? En muista, että heitä olisi syötetty silmun avautumisen jälkeen. Heillä on varmasti jo nälkä.
”Kira, sinähän kuulet meitä?” Kysyy Chisei, joka oli jälleen ilmestynyt ylleni. Yritän vastata, mutta tunnen vain ilman karkaavan huuliltani. Chisei huomasi sen. ”Eli kuulet. Hyvä. Sitten selitän sinulle tilanteen. Kuten varmasti jo huomasitkin, kehosi on sen tällin jäljiltä niin jumissa, ettet taida voida edes kääntää päätäsi”. ”Hetkinen Chisei! Kira ei välttämättä muista sitä! Minusta näytti nimittäin siltä, kun Kiralta olisi mennyt taju Jarin kuristaessa häntä. Anna kun selitän alusta”. Se oli Steve. mistä he oikein puhuvat? ”Kira, muistatko sen kahakan sorakeiju Jarin kanssa?” Vastaukseni on jälleen vain vaimea korahdus. ”Hyvä. Muistatko siihen asti, kun minä tulin apuun?” Onnistun päästämään hieman samankaltaisen äänen kuin Circulum. ”Entä siihen, kun Iskikin tuli?” Jälleen yritän vastata hänelle. ”Muistatko enää sitä, kun Jari heitti sinut korkealle puuta vasten, josta onnistuit jollain ihmeen tuurilla mätkähtämään vasemmalle kyljellesi sen puun viereiselle kivelle ja kuitenkin selvitä siitä hengissä? Eikä se miekkakaan sipaissut kuin kylkeäsi. No aika syvästi, mutta kuitenkin. Minusta olisi varmaan jäänyt vain märkä läntti siinä tilanteessa”. Enää en tiennyt, mistä Steve puhui? En siis reagoinut enää. ”Ai et siis muistanut sitä? Selvä. Muistatko sen, kun Aka ja Sana riensivät luoksesi ja Aka piti hengitysteitäsi avoinna, samalla kun Sana yritti herätellä sinua? Hengityksesi oli ilmeisesti pysähtynyt hetkellisesti, mutta sitten sait jonkun ihme yskänpuuskan ja hengityksesi kulkemaan kunnolla”. Taisin muistaa sen hämärästi. ”Sitten menit uudelleen tajuttomaksi ja olet nyt nukkunut kaksi päivää. Jottet olisi ihan sekaisin ajassa, niin helpottaako jos kerron, että kesäpäivänseisaus on viiden päivän päästä?” Mitä?! Enhän minä voi juhlia sitä, jos edes raajani eivät liiku?! ”Hei älä hätäänny Kira! Tiesitkö, että olet parantunut ennennäkemätöntä vauhtia. Paranet suorastaan silmissä. Paljon nopeammin, kuin olen koskaan nähnyt kenenkään paranevan”. Oloni ei tunnu paranevalta. ”Nyt kerron sinulle vammoistasi. Eli siis, vasemman puoleinen kätesi oli murtunut ja oikeassa kämmenessäsi oli miekan kahvan hankaamia ruhjeita, mutta kätesi on lastoissa ja ruhjeet ovat jo umpeutuneet. Myös vasen siipesi, toinen lapaluu ja pari kylkiluuta selkäpuolelta olivat murtuneet, mutta kylkiluut vaikuttaisivat korjaantuneen. Siipesi on hieman vaikeampi korjata, mutta teen parhaani. Ristiselkääsi oli tullut hirveät ruhjeet ja ilmeisesti hieman säröjä luuhun, muttei mitään tappavan vakavaa, onneksi. Kyljessäsi on siisti haava suoraan siitä miekasta, kuten Steve jo mainitsikin. En ole vielä tarkistanut, kuinka se on parantunut. Taisit myös saada pari kovempaa tälliä kalloosi, mutta ne eivät nähtävästi tehneet hirveää vahinkoa. Niin ja vasen jalkasikin murtui, mutta se on korjaantunut ennätys vauhtia! Miten ihmeessä voit parantua näin nopeasti noin hirveistä vammoista? Ja sitten liikuntakyvystäsi ja puheesta: Olet todennäköisesti vain niin jumissa ettet pysty liikkumaan tai puhumaan, mutta etköhän tokene pikkuhiljaa, tai sinun tapauksessa ei niin hiljaa”. En ymmärtänyt kaikkea, mitä Chisei selitti, mutta olin aivan ymmälläni. Olivatko vammani todella niin vakavat, kuin Chisei antoi ymmärtää? ”Ja hei Kira, taisit pelastaa Iskin hengen”, Steve lisää hymyillen. Iski hymyili ujon-kiitollisesti hänen takanaan.
kahdeskymmenesseitsemäs luku
”Ole ihan paikoillasi, kun puhdistan haavasi, Kira”, Sana pyysi avatessaan kyljessäni olevaa sidettä. Chisei tarkkaili vaiti vierestä. Tunsin viileän virtauksen Sanan kaataessa vettä, jo lähes umpeutuneen haavan päälle. Hän taputteli haavaa pehmeällä lehdellä. Pian se oli taas siteissä. Olisin halunnut jo koettaa nousta, mutta Chisein mielestä en saanut rasittaa selkääni ollenkaan siinä olevien vammojen vuoksi. Minusta tosin kylkiluuni tuntuivat jo hyviltä, eikä selkärankaani vihlonut enää. Ruhjeetkin ovat vaihtuneet suureen rupeen, mutta kuuntelen suosiolla Chiseitä. Hän ei ole saanut siipeäni yhtään parempaan kuntoon. Tunsin olevani hirveä taakka muille. Iski ja Steve kantoivat minua jatkuvasti Chisein määräämiin paikkoihin, Sana ei poistu viereltäni hetkeksikään, vaan pitää kokoajan vahtia, Yoi kuluttaa itsensä loppuun valmistaessaan keijupölyä, Hana käy vähän väliä ravitsemassa minua Kawan kantaessa vettä. Kaiken lisäksi, Aka joutuu huolehtimaan yksin sekä Valosta, että Tuomesta. Tai ei aivan yksin. Hana auttaa häntä aina ehtiessään.
Sain kuulla sorakeiju Jarin jatkaneen matkaa takaisin Kehrämetsään. Nami, Hane ja Tafu olivat valinneet puolensa, kuten jokainen muukin. Minun kanssani paikalleen jäivät Aka, Kawa, Hana, Steve, Sana, Iski, Chisei ja Yoi. Myös Arabella jäi meidän kanssamme. Sana on kuljettanut kädestäni raastettua miekkaa kaikkialle perässäni. Hän kai olettaa minun haluavan sen. En halua. ”Siirtäkää Kira varjoon!” Kuuluu Chisein huuto. Tunnen, kuinka Steve ja Iski nostavat minut varovasti paareille ja kantavat Chisein näyttämään paikkaan. Chisei pyörittelee minua hetken, ennen kuin on tyytyväinen. Iski lähti töihin Chisein kanssa, mutta Steve jäi vierelleni, kuten Sanakin. ”Mene lepäämään Sana. Olet valvonut liian kauan. Minä pidän vahtia hetken,” Steve suostutteli. Sana aikoi pistää vastaan, mutta Steve sai hänet myöntymään. ”Onko olo parempi?” Mesikeiju kääntyi puoleeni. ”O-nnn..” Kähisen. ”Voidaanko jutella? Tai kuunteletko jos juttelen?” Steve korjaa hymähtäen. ”Sop-iii…” ”Minä olen vähän huolissani Kehrämetsän keijuista. Jari sepittää takuulla valheitaan prinsessa Petralle. Väittää meidän kadonnee, ehkä jopa kuolleen. Tai sinähän melkein kuolitkin, mutta silti. Ymmärrätkö mitä tarkoitan?” Steve kääntyy puoleeni. Hän jatkaa yksinpuheluaan vastausta odottamatta: ”Kesäpäivänseisaukseenkin on enää kolme päivää. Arabella ja Aka ovat alkaneet jo valmistelemaan Valoa ja Tuomea, mutta jos heitä ei siunata asian mukaisesti, saamme heittää kaksosille hyvästit… Pelkään myös, että jos emme saa siipeäsi kuntoon, saamme heittää sinulle hyvästit”. Hän kuiskasi lopun niin hiljaa, että hädin tuskin kuulin sen. Sattumaa tai kohtaloa, juuri silloin Yoi lensi paikalle kuin henkensä hädässä. ”Kira, Saatoin keksiä keinon parantaa siipesi!!” Silloin mieleni oli hetken kirkas, kuin taivas. Voisin parantua? Kunnes se sumeni uudestaan Yoin jatkaessa. ”Ihmelääkkeeni voi tosin tappaa sinut.” Yoi asetti minut henkiseen ristituleen. Minulla on mahdollisuus lentää taas ja säästää samalla henkeni! Kolikon kääntöpuolena saatan kuolla hoidon aikana… ”Mikä sinun ihmelääkkeesi on, jos saan kysyä?” Steve kysyi hitaasti. ”Haluatko varmasti tietää?” Yoi sanoo hieman kiusaantuen. ”Yoi… Mikä se… lääk-e… on?” Kähisen. Yoi katsoo minua arvioivasti, hieman surullisin silmin. ”Lääke on samaa ainetta, joka tappoi Suuren karmiinikeiju Taron. Lääke on synninliljan myrkkyä”. Sanat upposivat kuin kivi vatsanpohjaani. Hän ei voi olla tosissaan… Ei vain voi…
kahdeskymmeneskahdeksas luku
Yoi oli juuri kertonut minulle, että hän voisi saada siipeni kuntoon. Lääke vain saattaisi tappaa minut. Karmiinikeiju lupasi minulle muutaman tunnin miettimisaikaa, mutta sen jälkeen olisi päätettävä. Steve oli jättänyt minut pohtimaan rauhassa. Sanakaan ei ollut palannut. Asian miettiminen alkoi särkeä päätäni. Tai sitten se oli aurinko, joka oli työntänyt varjoni sivuun. En joka tapauksessa halunnut päättää tällaisesta asiasta: Elämästä, tai kuolemasta. Kuolisin kai joka tapauksessa pian, jos siipeni ei parantuisi. Haluaisin silti elää. Jos otan myrkkyä, voin kuolla siihen paikkaan. Synninlilja tappaa nopeasti ja kivuttomasti. Jos otan myrkkyä, siipeni voi parantua ja kaikki on hyvin. Millaisia sivuvaikutuksia sillä voisi olla? Yoi ei kertonut. Hänkään ei kai tiedä. Koko hänen antamansa toivo taitaa pohjautua teorioihin. Teorioihin, joita ei ole koskaan testattu käytännössä…
[Petra] Mesikeiju prinsessa tiesi että häntä petetään. Hän näki selvästi Suuren sorakeijun valheiden läpi. Jari selitti hänelle dragista onnettomuutta, jossa arokeijut söivät kaikki muut. Niin ei ole käynyt. Jari on tehnyt jotain. Jotain pahaa.
Petra oli jo pitkään tiennyt joukon Suuria juonivan hänen selkänsä takana. Hän ei luottanut Suuriin. Hän tiesi ainakin Jarin, Aatteen, Iken ja Torin suunnittelevan jotain massiivista. Hän ei tiennyt mitä. Taroon hän oli luottanut. Joku Suurista oli murhannut Taron. Hän luotti myös Akiin, joka tosin oli vimeaikoina altistunut yllättäville tapaturmille. Prinsessa pelkäsi uuden Suuren karmiinikeiju Sanquinemin puolesta. Tätäkin voitaisiin yrittää taivutella toiselle puolelle. Mitä kävisi, jos Sanquinem pitäisi puolensa? Petra teki päätöksensä. Kun kukaan ei nähnyt, prinsessa laskeutui Kuningaskukasta kuin höyhen. Hän livahti Kuningasarkistoon ja avasi pienen lipaston. Prinsessa nosteli ”tärkeät pergamentit” pois laatikosta ja paljasti luukun sen pohjassa. Luukun alla piilotteli pieni arkku, jonka neito koppasi mukaansa lähtiessään vaeltamaan käytäviä. Hän valitsi rosoisen reitin, jota kukaan ei käyttäisi. Ei ainakaan yöllä. Hiljaa hän vihelsi uskollisen feeronsa Lucyn noutamaan hänet. Prinsessalla oli kiire, mutta Lucy taittaisi matkan hetkessä. Pian Petra oli ehtinyt kadota synkentyneen Kehrämetsän uumeniin, matkalle noudattamaan velvollisuuttaan keijuin prinsessana.
”Odottakaa hieman, arvon prinsessa!!” Kajahti ääni metsästä, jonka Petra oli juuri jättänyt taakseen. Kuunjumalattaren niitty kylpi hopeisessa valossa. ”Arvon prinsessa Petra, pyydän, kertokaa minne olette matkalla…” Huohottavan feeron selässä saapunut Aki aneli. Aki toimi typerästi lähtiessään seuraamaan prinsessaa. Prinsessalla oli kiire, eikä hän halunnut vaarantaa Akia kertomalla tälle aikeistaan. ”Minulla ei ole velvollisuutta puhua,” Petra vastasi jäätävästi. ”Kertokaa edes, milloin palaatte? Aiotteko palata?” Suuri mesikeiju jatkoi rukoustaan lähestyessään Petraa. ”Rehellisesti, en tiedä palaanko enää. Valmistin mieleni jo hyvästiin”. Petra ei antanut kuorensa edes rakoilla. Aki pysähtyi aivan hänen vierelleen, värisevä kiilto silmissään. Petra tiesi mitä Aki aikoo pyytää seuraavaksi. Hän ajatteli sanat valmiiksi. ”Arvon Mesikeiju prinsessa Petra…” Aki rohkaisi ääntään. ”Otaksun että tiedätte meidän kahden, teidän arvon prinsessa ja minun, Suuren mesikeijun, olevan kaikkein arvovaltaisinpiin keijuihin kuuluvia…” Petralla oli vaikeuksia maltaa mielensä. Hän olisi toivonut, ettei Aki kiertele, vaan kysyy suoraan, jotta hän pääsisi jatkamaan matkaa. ”Monien mielestä se olisi täydellistä… Ja rehellisesti minäkin ajattelen tätä sydämestäni…” Vaivaantunut Aki kohtasi suoraan katseen, joka olisi voinut jäädyttää järven, tai pirstoa kallion. ”Arvon Mesikeiju prinsessa Petra, saanen pyytää kättänne, jotta te voitte hallita Kuningattarena ja minä saan tukea ja rakastaa teitä Kuninkaananne”. Petra oli kyllä huomannut Akin merkitsevät katseet ja kuullut hovineitojen kuiskailun. ”Suuri mesikeiju Aki, kaikella kunnioituksella, joudun ikäväkseni vastaamaan kieltävästi. Vaikka itse Aurinko kehottaisi minua naimaan teidät, joka lienee ainut ken ei ole niin tehnyt, en valitettavasti voi myöntyä kosintaan. Ymmärtänet ett…” ”Mutta Prinsessa, me olisimme täydellinen pari! Sinulta ei koskaan puuttuisi mitään, hymyilisit iäti ja olisit onnellinen kanssani… Miksi en kelpaa?” Aki oli menettämäisillään malttinsa yllättävästä vastauksesta. ”Olen lupautunut eräälle toiselle. Se ei ole virallista, mutta en aio hylätä häntä. Nyt, mikäli sallitte, minun on aika jatkaa matkaa. Tahdon olla perillä, ennen aamuruskan hohdetta”. Yksinkertainen vale oli tepsinyt Akiin. Prinsessalla ei ollut ketään, mutta ei hän tarvinnutkaan. Hänen suunnitelmansa olivat korkeammalla. Akin lysähtäessä kasaan, Petra kiisi halki niityn kumpuisen maan.
[Kira] Hämärä laskeutui hiljalleen. Minulla olisi enää noin tunti aikaa päättää. Olin ehtinyt aprikoida päätöstäni, mutten uskaltanut valita kumpaakaan kahdesta vaihtoehdostani. Onneksi huomioni kiinnittyikin hetkeksi johonkin aivan muuhun. Lehvästö takanani kahahteli. En saanut käännettyä päätäni kunnolla, jotta olisin tarkistanut asian. Taas kahahdus. Sitten, voisin vannoa kuulleeni askelia. Todella, todella kevyitä askelia. En ollut väärässä. Joku, tai jokin, laski kätensä takaapäin poskelleni. Uskomattoman pehmeän käden. ”Voi Kira, onko tämä Jarin tekosia?” Pehmeä ja jotenkin makea ääni kysyi. Voisiko tämä ääni kuulua…? ”Kerrothan kaikki mitä tapahtui. Minun täytyy tietää”. Vaivalloisesti käänsin niskaani taaksepäin, nähdäkseni kullanhohtoisen silkkisuortuvan valahtavan kasvoilleni. Auringon väriset silmät katsoivat minua murheellisina. Hopeinen tiara välkehti prinsessa Petran hiuksilla. Mitä plumobecin nimeen hän tekee täällä??!! ”Kira, pystythän puhumaan? Kerro siis minulle, mitä tapahtui”. Se oli käsky, jota tottelin. Aloin hiljaisella ja katkonaisella äänellä selostamaan tapahtumia, aina matkan alusta asti. Pidin kertomukseni nopeatempoisena, ja vältin turhista seikoista jauhamista. ”…Sitten Yoi kertoi synninliljojen myrkyn voivan parantaa murtuneen siipeni ja nyt olen miettinyt ikuisuuden, kannattaako minun todella maistaa sitä,” päätin kertomukseni. ”Vai niin. Tiesin hänen valehdelleen, mutta että sellainen tarina. No, ainakin minulla on yksi vastaus valmiina: Juo synninliljan myrkkyä”. ”Mutta… Arvon prinsessa Petra… Voin kuolla siihen…” Änkytän vahingossa, sillä en odottanut tuollaista… Toteamusta. ”Ja jos et ota myrkkyä, kuolet takuu varmasti. Kumman haluat? Varman kuoleman, vai mahdollisen elämän?” En ollut ajatellut asiaa tuolta kantilta. Tietysti tahdon elää. ”Kiitos… Arvon prinsessa Petra. Taidatte olla oikeassa…” ”Hyvä. Parannu tansseihin mennessä. Sitten, missä kaikki muut ovat?” Mietin vastausta hetken, kunnes Sana tulee paikalle kreivin aikaan, tosin pää painuksissa. ”Kira, minä…” Hän aloittaa, mutta lopettaa saman tien nähdessään kenen seurassa olen. ”A-arvon Mesikeiju prinsessa Petra…” Sana aloittaa langeten polvilleen. ”Älä ole turhan muodollinen täällä,” Petra vastaa tavalla, jota en taaskaan osannut odottaa. ”Arvon prinsessa… Kuinka te olette täällä?” Sana kuiskaa, pystymättä nousemaan. ”Sillä ei ole merkitystä. Kutsu kaikki loputkin tänne. Hoidamme Kiran siiven ja seuraavaksi alamme valmistella juhlaa. Meillä on paljon tehtävää ja vain vähän aikaa. No, mitä kuhnit pyrykeiju? Ala mennä. Annoin käskyni”. Sana nousi vaikeasti jaloilleen ja kiisi sitten samaan suuntaan, josta oli tullutkin. Vasta Petran noustua edessäni, huomasin, ettei prinsessa ollut tavanomaisessa asussaan. Raskaanoloisen kimonon sijasta, prinsessan kehoa peitti vain hento valkea mekko. Sen läpikuultavat helmat liehuivat tuulessa. Hauras ja heikko vaikutelma oli tiessään. Sen tilalle oli noussut uhmakas, mutta siro kauneus. Juuri sellainen, millaiseksi olin prinsessan kuvitellut, ennen kuin näin hänet ensikertaa.
kahdeskymmenesyhdeksäs luku
Kaikki olivat kerääntyneet ympärilleni. Sana puristi kättäni hiljaa nyyhkyttäen. Minäkin olisin halunnut itkeä, mutta yritin hymyillä Sanan vuoksi. En halua Sanan itkevän. Hän on pitkään ollut paras ystäväni. En tahdo hänen kärsivän puolestani. Selkäni oli tunnoton, kuten myös toinen siipeni, tyveä lukuun ottamatta. Tyveä kihelmöi. Toinen siipeni taas oli puutunut jatkuvasta makaamisestani. En aio valittaa siitä. Jos nämä ovat elämäni viimeiset hetket, en tahdo omistaa niitä synkistelylle. Kaikki tai ei mitään. Elämä tai kuolema. Jotenkin nuo sanat, sanonnat, menettävät merkitystään päässäni. Mitä väliä sillä oikeastaan on, vaikka sydämeni pysähtyisi tähän paikkaan? Maailma jatkaisi silti kulkuaan. Mutta Sanalle sillä on väliä, ja tahdon uskoa, että niin myös muillekin. Lupasin juuri itselleni olla synkistelemättä. En voi sortua saman tien. ”Oletko valmis Kira?” Yoi sanoo rikkoen hiljaisuuden. Hän polvistuu vierelleni käsissään kellokukka. Maljassani kiilteli pisaran verran punaista, paksua nestettä. Se oli samaan aikaan sekä houkuttavaa, että pelottavaa. ”Haluatko varmasti juoda tämän?” Chisei kumartui Yoin vierelle. ”Kyllä,” vastasin lyhyesti. ”Tiedäkin, että tapan sinut jos menet kuolemaan,” kuulen Akan uhkaavan. Samasta suunnasta kuuluu Valon vaikerrusta. ”Uskon sinuun Lehväkeiju, vai sanoisinko Villikeiju Kira,” prinsessa Petra kuiskaa vierelläni. Hänen hunajaiset silmänsä loistavat kuin tuhat aurinkoa. Hetkinen, ne ovat kyllä samanväriset, kuin mesikeijuilla, mutta erotan niistä muutakin. Prinsessan katse on jotenkin terävämpi, kylmempi, viisaampi, hellempi ja armollisempi, kuin muiden mesikeijujen. Katse, josta en tahdo kääntää silmiäni. Jääköhän se viimeiseksi asiaksi, jonka näen?
Raotan hieman huuliani, Yoin kumotessa maljan suuhuni. Myrkky maistuu makealta hurmeelta. Se tanssii kielelläni, kuin pääskyt taivaalla. Sitten tuli kipu. Se viilsi siipeäni, repi sitä riekaleiksi. Joku käänsi minut kyljelleni. ”Kiran siipi, se… se värjäytyy punaiseksi?!” Joku kiljuu. Itse en havainnoi enää paljoa. En pysty puhumaan. Puren vain hampaitani, keskittyäkseni johonkin muuhun, kuin myrskyyn selässäni. Yhtä nopeasti kuin se alkoi, se myös loppui. Hiljaisuus? Ei. Joku itkee. Kuolinko minä? Nytkö on aika luovuttaa? ”En anna sinun liittyä seuraani vielä”. Miehen ääni: Syvä ja soinnillinen. En ole kuullut sitä ennen. Kelle se mahtaa kuulua? ”Kellekö? Tunnet minut kyllä. Jokainen tämän ikuisuuden keiju tuntee. Ja minä tunnen jokaisen keijun. Tunnen jokaisen elävän, kuin myös jokaisen kuolleen”. Tunnetpa paljon keijuja. Sinulla on varmasti enemmän seuraa, kuin kellään muulla. ”Niin, minulla todella on enemmän seuralaisia kuin kellään. Ja silti olen yksinäisempi kuin kukaan muu. Onneksi yksinäisyyteni loppuu pian. Aivan pian, vaivun ikuiseen lepoon, kuten veljeni ja siskoni ennen minua”. Kuoletko sinä? ”Kuolen. Odotan sitä hetkeä innolla. Mutta sinun en salli kuolla. Sinulle on tehtävä: Suojele perillistäni, kunnes hän on saapunut luokseni. Avaahan jo silmäsi. Ystäväsi odottavat sinua”. Aurinko mursi muurin silmieni edestä. Valo hyväili maisemaa. ”Sinua ei sitten saa hengiltä tappamallakaan,” joku naurahtaa vierelläni. Tutun ylpeä nauru. Käännän päätäni nähdäkseni Akan. ”Oliko ikävä?” Kysyn tietäen vastauksen. ”Minullako sinua? Niin varmaan. Tuomi vain toivoi lapsenvahtinsa paranevan pian”. Tuomi? Tosiaan!! ”Missä kaksoset ovat?” ”No, Valo on minulla, kuten näet, ja Tuomi lähti aamulennolle,” Aka vastaa kevyesti. ”Eihän Tuomi osaa lentää?” Aloin huolestua. ”Ei niin, mutta Arabella osaa. Tuolta he jo tulevatkin”. Vilauksessa lintu oli laskenut kyntensä molemmin puolin minua. Huomasin, ettei se ollutkaan lintu, kun nainen painoi päänsä eteeni kädet puuskassa, Tuomi niiden kannattelemana. ”Olet aiheuttanut ihan liikaa huolta kaikille. Muiden käytöksestä päätellen, henki-kultasi ei taida olla vielä turvassa?” Arabella kysyy. Aka vaikeni. Niin. ”Montako päivää juhlaan?” ”Kesäpäivänseisaus on ylihuomenna,” Aka välttelee katsettani. ”Siinä tapauksessa nousen ilmaan huomenna,” päätän. ”Tuolla siivelläkö?” Arokeiju epäilee. ”Miltä siipeni näyttää?” ”Vihreältä, kuten aina”. ”Älä kiertele. Kuinka siipeni tyvi voi? Sitä pistelee”. ”Tyvi lähti paranemaan, mutta siipikudokseen on noussut sinisiä ja tummanpunaisia suonia”. ”Vai niin”. Siipeni on siis alkanut parantua. Hienoa. ”Entä toinen siipeni? Sehän on kunnossa?” Varmistan. ”Kira, toinen siipesi… No… Reagoi myrkkyyn toisin kuin oletettiin…” Aka kiertelee jälleen. ”Aka, miten toinen siipeni voi?” ”Se onkin ihan kumma juttu…” ”Kerro minulle,” vaadin. ”No… Tällä hetkellä se on musta ja siinä on valkoista pitsikuviota, kaksi tuntia sitten siinä väreili sateenkaari, yöllä se heijasti kuuta ja mukaili nokkosperhosen kuviointia…” Aka alkoi luettelemaan. ”Oh… Nyt sen väri muuttuu taas! Nyt se muistuttaa auringonkukkaa,” Arabella ihmetteli. Muistuttaa auringonkukkaa? ”Tosiaan! Keltaisia terälehtikuvioita ja tummanruskea pilkku. Tiedätkö, mistä tämä johtuu Kira?” Aka kohtaa katseeni vaativasti. ”Enhän edes näe siipeäni kunnolla. En tiedä alkuunkaan”. ”Harmi. Muistatko kun Sana vannoi nähneensä siivessäsi lehtikuvion silloin, kun piilouduit Tuomen kanssa? Ja minä kuvittelin nähneeni siipesi pehmeän yön värisinä kun hiivit Arabellan taakse?” ”Et ole maininnut siitä”. ”Minähän sanoin kuvitelleeni. Mutta kuvittelinkohan sittenkään. Kira, haluaisin että koitat jotain”. ”Kerro toki”. ”Ajattele oikein tiiviisti olevasi lehväkeiju. Pyydän. Haluan nähdä mitä tapahtuu”. Mitä ihmettä Aka höpisee? Sitä paitsi, ei hän koskaan pyydä. No, miten vain. Aloitan mantran hiljaa mielessäni. Olen lehväkeiju Kira. Olen aivan tavallinen, tavanomainen lehväkeiju. Minulla on vihreät silmät, -hiukset ja -siivet. Olen todella vaaleaihoinen. Rakastan metsiä. Osaan hoitaa kasveja ja eläimiä. Saan kukat kukkimaan ominaisella keijupölylläni. Tottelen Suurta lehväkeiju Aatetta. Synnyin lehden silmusta. Se oli koiranheisin lehti. Asun keijuaukiolla, kolmannessa elämänpuussa. Siipeni alkoi kihelmöimään. ”Kira, se toimii!!” ”Mikä toimii?” Ihmettelen. Minähän vain ajattelin itseäni lehväkeijuna? ”Sinun siipesi ei ole enää auringonkukka! Siinä on tummanvihreät reunat ja vaalea keskus. Alasiipesi karvetta koristaa keltainen läikkä. Kira, se muuttui sinun lehväkeijun siiveksesi!” Aka hehkuttaa. Taivutan päätäni sopivasti nähdäkseni allani levällään olevan siiven. Se näyttää samalta kuin aina ennenkin. ”Kokeillaan jotain muuta! Nyt ajattele kiivaasti olevasi silokeiju!” ”Selvä”. Olen silokeiju. Asun kyllä elämänpuussa, mutta vesi on toinen kotini. Ihoni on läpikuultavaa ja soljuvaa. Se on sinertävää, eikä yhtä lämmintä, kuin muilla keijulajeilla. Siipeni ovat läpinäkyvät. Niistä näkyy vain sinisen hohtava tyvi, mutta muuten niitä ei huomaa. Eripuolilla kehoani on eviä ja silmäni ovat taivaan väriset. Siipeni kihelmöi jälleen. ”Se todellakin toimii niin kuin ajattelin!!” ”Mitä tapahtui Aka?” ”Sinun siipesi muuttui läpinäkyväksi, aivan kuin silokeijuilla!!” Aka oli haljeta riemusta. Yritin jälleen katsoa siipeäni, mutta sitä ei ollut. Väärin. Huomasin välkettä siinä kohtaa, missä siiven piti olla. ”Tahdon olla taas lehväkeiju!” Anelin mielessäni, ja kuin käskystä, siipeni palasi ennalleen. ”Tuo on aivan mieletöntä Kira,” Arabella yhtyi Akaan. Hän oli jossain vaiheessa siirtynyt sivummalle. ”Mutta kertokaa minullekin, miksi sinun täytyy lentää kesäpäivänseisauksen aikaan?” Arokeiju otti esille aiheen, josta olimme tietoisesti vältelleet puhumasta liikaa. ”Minä voin selittää,” Aka lupasi. ”Keijut ikään kuin syntyvät uudestaan talvi- ja kesäpäivänseisausten aikaan. Silloin suunnaton energia täyttää keijut ja heidän siipensä alkavat muodostamaan keijupölyä. Siksi on elintärkeää, että keijulla on ehjät siivet. Keijupölyä syntyy keijujen tanssin aikana. Siipien pitää siksi olla lentokunnossa. Keijun on pakko tanssia silloin, sillä jos hän on paikoillaan, tai ei käytä siipiään, siipiin kertyy niin paljon energiaa joka ei voi muuttua keijupölyksi, etteivät ne kestä sitä. Energia johtuu siivistä varastoitavaksi muuhun kehoon, mutta keiju voi, no, räjähtää, jos sitä kertyy liikaa kerralla”. Aka selittää. ”Onpas monimutkaista,” Arabella huokaisee. ”Eikö teillä tiedetty siitä?” Kysyn. ”Etkö sinä tiennyt, että me arokeijut emme tarvitse keijupölyä?” ”Ai ettekö? Luulin että se on pakollista teillekin?” Aka pistää väliin. ”Jos oikein ymmärsin, teidän siipenne ovat liian pieniä kannattelemaan kehojanne. Siipenne ovat kuin perhosella, mutta niiden pitäisi olla ainakin kolme kertaa suuremmat, jotta niiden pinta-ala pitäisi teidät ilmassa luonnostaan. Siksi tarvitsette keijupölyä energiaksi, joka pitää teitä ilmassa. Jos ette käyttäisi keijupölyä, energiaa imeytyisi muusta kehostanne ja kuolisitte. Teidän kuitenkin täytyy lentää, sillä keijun luonto ei vain salli pelkkää maassa olemista. Jopa sorakeijujen täytyy lentää toisinaan, vaikka he ovatkin niin läheisiä mullan ja kivien kanssa. Olenko oikeassa?” ”Tismalleen. Miksi sinä sitten et tarvitse keijupölyä?” Tivaan. ”Teidän siipenne ovat mallia: perhonen, mutta minun siipeni mallia: lintu. Siipeni ovat suhteessa isommat kehooni, kuin teidän siipenne. Lisäksi niiden muoto tukee loistavasti lentämistä. Kehoni on kuin pikkulinnulla. Pikkulinnut lentävät ilman keijupölyä, ja minun mittasuhteeni ovat samat kuin niillä, joten minäkin lennän ilman keijupölyä. Koska en luonnostani tarvitse keijupölyä, siipeni eivät myöskään tuota sitä”. ”Tuo todella käy järkeen,” totean. ”Miksi te oikein rasitatte Kiraa nyt?” Sana ärjyy säikäyttäen meidät kaikki. ”Oi, siipesi on palannut normaalin näköiseksi! Hienoa! Mutta Aka ja Arabella, menkää muualle nyt. Kiran täytyy levätä ennen tulevia koitoksia”. Aka ja Arabella tottelivat mukisematta. ”Entä sinä Sana?” Kysyn. ”Minä jään vierellesi nukkumaan hetkeksi!” Hän iskee silmää ja käpertyy aivan kiinni minuun. Hänen hengityksensä kulkee tasaisesti samaan tahtiin kuin omani. Hänen unenlahjansa tuntien, hän on jo täydessä kanveesissa. Sana on lämmin nukahtaessani hänen vieressään.
kolmaskymmenes luku – Samaan aikaan Kehrämetsässä
[Sanquinem] Sanquinem oli ollut vastassa, kun Suuri Jari palasi retkeltä. Epäilyksen siemen oli itänyt välittömästi Sanquinemin sisällä: Miksi Jarin mukana palasivat vain silokeiju Nami, Pyrykeiju Hane ja Sorakeiju Tafu? Minne yhdeksän muuta retkikunnan jäsentä olivat kadonneet? Ja mikseivät muut suuret kyseenalaistaneet sitä? Hänelle tarjottiin vastausta hyvin pian, Jarin selittäessä lihaa syövistä keijuista, jotka eivät tunteneet armoa retkikuntaa kohtaan. Veri oli kuulemma roiskunut pientareelle petolintujen repiessä saaliitaan. ”Et selvästikään tiedä, kuinka keijupölyä valmistetaan,” Sanquinem ajatteli mielessään.
Johtavan Karmiinikeijun työt olivat täysi yllätys Sanquinemille. Työläisenä ollessaan, hän oli aina esivalmistellut keijupölyä syntetisointia varten ja ollut mukana itse syntetisoinnissa vain muutamia kertoja. Keijupölyn valmistus on ammattisalaisuus. Sen tarkkoja yksityiskohtia ei lueta edes työläisille. Sanquinem löysi ohjeen selaillessaan Suurten Arkistoa. Hänen oli pakko löytää se suorittaakseen tehtävänsä, jota edesmennyt Taro ei ollut ehtinyt selventää. Kun Sanquinem vihittiin Suureksi karmiinikeijuksi, häneen oli siirretty erään esikeijun, Karmiinikeiju Kámain ikivanhaa verta. Se oli tuntunut voimakkaalta hänen sisällään. Pian hänelle olikin selvinnyt, että muidenkin esikeijujen verta pidetään hengissä siirtämällä sitä Suurelta keijulta seuraavalle. Jokaisella vanhan veren kantajalla on tärkeä tehtävä verensä vuoksi. Sanquinemin tehtävä oli syntetisoida elämänpuun mahlaa vereensä ja siten luoda keinotekoista keijupölyä. Tehtävänsä vuoksi, hän oli viimeaikoina kärsinyt valtavasti anemiasta, mutta hän ei valittanut. Muut karmiinikeijut olivat valinneet hänet, ja hän tahtoi olla heidän arvoisensa.
Suuren Jarin paluussa oli esiintynyt muitakin ongelmia, kuin kadonnut retkikunta. Myös Mesikeiju prinsessa Petra oli kadonnut. Keijut tarvitsivat prinsessaa johtamaan kesäpäivänseisauksen juhlaa, eivätkä he tienneet mitä tehdä, nyt kun prinsessa oli kadonnut. Olisi ollut helppoa, jos ongelmat olisivat loppuneet siihen, mutta eivät ne loppuneet. Suurta Jaria sijaistaneeseen Lentukseen oli siirretty esikeiju Omoin verta, jonka vuoksi veri eli nyt kahdessa Sorakeijussa. Komplikaatioiden välttämiseksi, Sanquinem oli pakotettu sinetöimään Lentus Kuningaspuun alle Suuren Aatteen avustuksella. Sitä Sanquinem ei olisi halunnut tehdä, mutta muiden Suurten mielestä se oli välttämätöntä. Lentuksen petetyt ja järkyttyneet kasvot olivat syöpyneet Sanquinemin verkkokalvoille iäksi.
[Amai] Kuten muutkin keijut, Amai oli kuullut suuren osan retkikunnasta menehtyneen. Sekä hänen mielittynsä Steve, että ystävänsä Hana, jota hän oli kateudesta alkanut vihata, lukeutuivat menetettyihin keijuihin. Amai ei saanut kyynelten loputonta virtaa ehtymään. Hän ei noussut aamulla. Ei mennyt töihin päivällä. Ei syönyt illalla. Ei nukkunut yöllä. Amai ei ollut enää Amai. Amaita ei ollut olemassa. Oli vain surkea, itkevä nyytti. Nyytti ei liikkunut sängystään. Siitä kuului vain hiljaista vaikerrusta. Vaikerrusta, jota kukaan Amaita katsomaan tullut ei saanut loppumaan.
[Aki] Suuri mesikeiju oli pettynyt itseensä. Hän oli seurannut pakenevaa prinsessaa. Hän oli kosinut tätä. Mutta prinsessa oli vähät välittänyt Akista. Hän oli sanonut, ettei suostuisi Akin morsiameksi, vaikka itse Aurinko sitä pyytäisi. Aki ei ollut kertonut muille Suurille tästä välikohtauksesta. Se olisi ollut liian nöyrryttävää. Sitä vastoin, Aki oli suunnitellut lähtevänsä uudestaan prinsessan perään. Muttei yksin. Hän oli vastuussa mesikeijuista. Hän varmistaisi, että mesikeijut pääsevät tanssimaan ylihuomenna, kesäpäivän seisauksen aikaan. Ainoa Suuri, jolle hän oli siitä maininnut, oli Sanquinem, joka oli myöntynyt ottamaan karmiinikeijut mukaan epäröimättä. Akin kävi hieman sääliksi Sanquinemia. Suuri karmiinikeiju oli vielä niin kovin nuori ja kokematon, eikä Aki voinut ymmärtää, kuinka Sanquinem oli nuutunut niin mahdottoman kalpeaksi ja huojuvaksi tultuaan Suureksi. Sen täytyy liittyä keijupölyn valmistamiseen, Aki mietti. Olihan Sanquinem vastuussa kaiken keijupölyn tuotosta.
Illan hämärtyessä Aki ja Sanquinem, mukanaan lähestulkoon kaikki mesi- ja karmiinikeijut olivat valmiina lähtöön. He olivat keränneet joukkonsa kasaan joutuisasti lyhyellä varoitusajalla. Koska feeroja ei olisi riittänyt edes kolmannekselle keijuista, olivat he ryhtyneet melko uhkarohkeaan peliin. He olivat noutaneet kaksi paweerya, joilla aikoivat lentää. ”Sen pitäisi olla tarpeeksi nopeaa,” he tuumivat. Ongelmaksi meinasi muodostua paweeryjen ylpeys, mutta siitä selvittiin ja pian ne jo nousivat ilmaan muutaman mukaan suostutellun lehväkeijun ohjaamana. Aki olisi halunnut napata mukaan vielä loputkin keijut, mutta Sanquinemin voimakas vaisto varoitti heitä tekemästä niin. Pian he olivat jo kaukana keijuaukiosta kahden paweeryn kannattelemana. Toinen oli nuori, juuri emostaan eronnut uros ja toinen oli naaras, joka kantoi ensimmäisen poikasensa munaa itseään vasten.
Kolmaskymmenesensimmäinen luku
Kun heräsin, Sana ei ollut enää vierelläni. Pian Kawa kuitenkin saapui. Hän leikki vesipisaralla, joka leijui hänen sormiensa yllä. ”Ajattelit kuulemma lentää tänään?” Hän kysyy ja istuutuu vierelleni. ”Minun on pakko, mikäli aion tanssia huomenna kesäpäivänseisausta”. ”Ymmärrän. No, ei siinä mitään. Haen Iskin ja Steven ja me autamme sinut ylös,” Kawa sanoo päätöksenomaisesti ja heittää vesipisaran ylitseni maahan. Se katoaa pian aamukasteeseen. ”Kysyittekö Chisein tai Yoin mielipidettä?” Huudan loittonevan Kawan perään. ”Yoi käski tehdä niin kuin sinä mielit,” Kawa vastaa pysähtymättä.
Ei mennyt kauaa, kun Kawa palasi Steven ja Iskin kanssa, kuten lupasi. Mukana oli tosin myös Prinsessa Petra ja Arabella. ”Kas niin kaveri. Eiköhän nosteta sinut ylös,” Steve huikkaa minulle nostaessaan käteni hartioilleen. Toisella puolellani Kawa tekee samoin ja ennen kuin ehdin reagoida millään lailla, he nostivat minut pystyyn. ”Tarvitsetko tukea, vai saammeko päästää irti?” Kawa kysyy, mutta ennen kuin ehdin vastata Sana rymistää paikalle. ”Laskekaa Kira heti takaisin maahan!!” Hän huutaa kauhuissaan. Prinsessa Petra kuitenkin asetti kätensä Sanan olalle ja loi tähän moittivan katseen. ”Mutta Kirahan…” ”Sana, kyllä minun on pakko nousta. Sinäkin tiedät mitä käy, jos en pysty lentämään,” totean, ennen kuin Sana ehti jatkaa. En halua kuulla häntä nyt. Juuri nyt haluan vain ilmaan. Sana vaikenee huolestuneen näköisenä huultaan purren. ”Otetaanhan askel,” Steve sanoo ja harppaa eteenpäin minun ja Kawan kanssa. Jalkani huojuvat niin, etten kai pysyisi vielä pystyssä ilman Kawaa ja Steveä. Vähitellen alan tottua taas kävelyyn ja voin hiljattain päästää irti Kawasta ja Stevestä. He kuitenkin koppasivat minut joka kerta, kun meinasin horjahtaa kumoon.
Kesken kävelyharjoitusten Chisei lensi eteeni. ”Olet jo pystyssä? Hienoa. Eihän jalkaasi satu?” Hän kysyy viitaten vasempaan jalkaani, jossa oli murtuma. ”Jalkani voi hyvin. Ne vain tuntuvat hieman heikoilta näin pitkän makoilun jälkeen”. ”Hyvä. Enemmän minua huolettaakin selkäsi. Ristiselän ruhjeet kyllä parantuivat, mutta luuhun tulleista säröistä ei voi olla täysin varma. Miltä selkäsi tuntuu?” Mietin hetken ja vastaan: ”Selkäni on hartioista lähtien ihan jumissa, mutta kaipa se on jo parantunut”. ”Toivotaan niin. Selkäsi on kuitenkin aika isossa osassa lennettäessä”. Siivestäni hän ei maininnut mitään. Kun pystyin jo kävelemään vakaasti, oli aika yrittää nousta siiville. ”Olethan varma tästä Kira?” Sana kysyi vielä hiljaa. Vastasin hänelle katseellani, etten aio luovuttaa yrittämättä. Kawa ja Iski pysyivät sivuillani ja Steve odotti ilmassa. Verryttelin hieman siipiäni. Niiden koordinaatio oli jo kunnossa. Asetuin kumaraan. Laitoin jalkani lähtöasentoon ja juoksin. Kymmenen askelta ja hyppy. Iskin siivilläni ilmaa ja kohosin kohti taivaan kantta. Sitten… Toinen siipeni irrotti ilmasta ja retkahti tuulten vietäväksi. Yhtä nopeasti kuin olin noussut, aloin nyt syöksymään kohti maata. ”Älä panikoi, älä panikoi!!” Hoin mielessäni silti panikoiden. Juuri ennen kuin osuin maahan, Steve sai otteen kädestäni ja pysäytti minut ilmaan. ”Huh… Kaikki kunnossa?” Steve kysyy näyttäen siltä, kun olisi juuri lentänyt karkuun vihaista ampiaisparvea. ”Joo, eiköhän…” Soperran ja Steve laskee minut maahan. ”Mitä ihmettä äsken oikein tapahtui?” Kawa kysyy. En vastannut. Pelko ja epävarmuus alkoivat kyteä sisälläni. Peitin ne. ”Yritetään uudestaan,” kuulen itseni sanovan. Niinpä olimme pian taas valmiudessa. Juoksin eteenpäin. Tällä kertaa kaksitoista askelta. Sitten hyppy ja olin ilmassa. Löin siivilläni vauhtia, mutta pääsin eteenpäin vain ehkä kolme feeron pituutta? Korkeutta oli tuskin viinimarjapensaan verran. Jälleen Steve koppasi minut ja laski maahan. ”Kira, haluatko yrittää vielä?” Steve kysyy huolestuneena. Nyökkään. ”Siinä tapauksessa noustaan vielä,” hän huokaa ja kohoaa ilmaan odottamaan. ”Hei, entä jos vaihdettaisiin taktiikkaa?” Kawa kysyy ennen kuin ehdin lähteä juoksemaan. ”Mitä tarkoitat?” Steve kysyy palaten alas luoksemme. ”Jos minä ja Iski vetäisimme Kiran ilmaan?” Ja sitähän yritettiin. Lähdimme juoksemaan samaan aikaan, mutta Kawa oli nopeampi kuin muut ja Iski taas oli hitain. Lopulta päädyimme kaikki rähmällemme maahan. ”Ei tästä tule mitään!” Kawa ärjyy. ”Anteeksi…” Iski mumisee. ”Koitetaanko jotain muuta?” Ehdotan, mutta ennen kuin kukaan ehti vastata, tunsin petolinnun kynsien kiertyvän käsieni ympärille. Henkeni salpautui, enkä voinut liikkua. Iski ja Kawa näyttivät loittonevassa maassa ensin pelästyneiltä, mutta sitten he alkoivat nauraa. Kohotan katseeni ja näen Arabellan vahvojen siipien kannattelevan meitä molempia ilmassa. ”Te pojat olette säälittäviä,” hän tiuskaa. ”Autan sinut alkuun. Kun päästän irti, lennä”. Kuulin hänen tarkoittavan sanojaan. Hän meinasi todellakin tiputtaa minut täältä. ”Ei kai auta…” Huokaan ja rentoudun. Jännitän vatsaa ja selkää. Kohotan katseeni maasta suoraan eteenpäin. Hiljalleen levitän siipeni. Tuli hipoo niitä päältä ja jää pyörimään alle. Tunnen, kuinka vanha ystäväni ojentaa kätensä siipieni alle kannattamaan kehoani. ”Lennä Kira,” kuulen sen kuiskaavan. Samassa Arabella päästää irti ja olen omillani. Enkä ole. Tuuli on kanssani. Se pitelee minua ilmassa kuin kukkaa kämmenellään. Sen pehmeä ujellus pyyhkii korviani ohittaessani puiden latvoja. Alhaalla maassa näkyi villiruusuja. Syöksyin maata kohti ja nappasin yhden kukista käsilleni. Tuuli kohotti minut uudestaan korkeuksiin. Lensin höyhenen kevyenä. Olin leija tuulten armoilla. Mutta tuuli oli ystäväni, eikä sallinut minun pudota.
Viimein, pitkän ja riemukkaan lennon päätteeksi, laskeuduin maahan hengästyneenä. Tuskin varpaani ehtivät koskea multaa, kun Sana hyppäsi kaulaani. Vaivoin pidin tasapainoni. ”Kira, sinä lensit… Sinä todellakin lensit…” Sana nyyhkyttää paitaani. Asetan käteni kömpelösti hänen selälleen. En osaa sanoa mitään. Seisomme vain hetken hiljaa kahdestaan.
kolmaskymmenestoinen luku
Iski herätti minut. Hän oli valvonut vointiani koko yön. ”Anteeksi vaivasta Iski,” sanon vielä hieman unisena. ”E-ei se mitään…” Sorakeiju sopertaa hieman yllättyneenä. Yritän nousta ylös, vaikka olenkin vielä hieman kankea. ”Ki-Kira, pystytkö sinä…” ”Ei huolta Iski. Näithän kun lensin eilen. Tein myös paljon kävelyharjoituksia illalla. Kyllä minä pärjään,” sanon ja otan tukea polvistani noustessani. Kohottaudun pystyyn näyttääkseni Iskille olevani kunnossa, mutta tasapainoni pettää ja olen jälleen rähmälläni maassa. Iski näyttää epäilevältä. ”Ehehe… Ei mitään hätää…” Sanon noustessani taas. Tällä kertaa varmistan, että tasapainoni pitää. ”Pitäisiköhän minun… Jos sittenkin seuraisin sinua?” Iski kysyy ujon huolestuneesti. ”Ei sinun tarvitse. Mene vain nukkumaan. Kyllä minä pärjään”. Iskin epäilevä ilme ei häilynyt ollenkaan, mutta hän meni silti.
Voi kuinka ihanaa olikaan kävellä ympäriinsä. Muut olivat järjestelleet paikkaa juhlille. Näin Akan - Valon ja Tuomen kanssa, Kawan, Hanan ja Chisein. Jokainen tervehti minua ohimennen ja vastasin tietysti kaikille. Aka varoitti, ettei hän aikoisi vahtia keijuvauvoja yksin juhlan aikaan.
Hiljalleen siirryin kohti rehevämpää kasvistoa. Olimme jo aikaa sitten siirtyneet kauemmas Incertus-joesta, mutta ympäristö jatkui pitkään vain tasaisena, loputtoman tuntuisena laaksona. Kun olin varmistanut, ettei kukaan näkisi, pyrähdin juoksuun. Hyppäsin ilmaan ja läsähdin maahan. Ei käy. Uudestaan juoksu ja hyppy. En saanut otetta ilmasta. Eillen olin ollut riemuissani - mutta sitten oli käsittänyt lentäneeni vain, koska olin saanut apua lähtöön. Vielä kerran juoksu ja hyppy! Löysin itseni saman tien makaamasta maasta. Tanssiin kuuluu, että jokainen nousee ilmaan omin voimin. Juoksu ja hyppy. Tätä tahtia en sittenkään voisi tanssia… ”Tarvitsetko apua?” Hunajainen ääni kysyy. Kierähdän ympäri ja näen kauniin prinsessa Petran katselevan minua. ”A-anteeksi, mutta… Mistä… Miten kauan katselitte arvon prinsessa Petra,” kysyn. Poskeni ovat tulessa. ”Alusta asti”. Luulin tarkistaneeni ympäristön? Prinsessa lukee ajatukseni, tai siltä se tuntui, hänen vastatessaan: ”Et vain huomannut minua, sillä tahdoin tarkkailla sinua”. Miten se muka saattoi vaikuttaa asiaan? ”Et päässyt lentoon?” Prinsessa Petra varmistaa, rikkoen hiljaisuuden, jonka olin huomaamattani luonut. ”Ei. En niin…” ”Sitten voit vastata aiempaan kysymykseeni: Tarvitsetko apua?” Prinsessa Petran katse on vaativa. Minun täytyy vastata hänelle. ”En voi ottaa apua vastaan illalla…” ”Et niin, mutta voimme varmistaa, ettet myöskään tarvitse apua enää illalla,” hän toteaa ja ojentaa vaalean, sileän-kiiltävän kätensä. ”Mutta arvon prinsessa Petra… Eihän se olisi soveliasta…” ”Höpsis. Tule nyt vain,” Prinsessa Petra sanoo ja ottaa kiinni kädestäni. Hänen otteensa on luja ja eri tuntuinen, kuin muilla keijuilla. Tai no… Steven kädet tuntuvat samalla tavalla, miten sen sanoisi, tahmeilta? Ei, se on väärä sana. No, pitäviltä? Ehkä se kuvaa tuntua paremmin. Hana taisi selittää siitä jotain, silloin kun keräsimme mettä Akan kanssa. Näin jälkeenpäin, ajatus siitä, kuinka humpsahdimme kukkaan päällekkäin ja jäimme jumiin, tuntuu huvittavalta. En voi estää hymyn karetta nousemasta huulilleni. ”Mikä naurattaa?” Prinsessa kysyy vetäessään minut liikkeelle. ”Eräs muisto vain,” vastaan. ”Arvon prinsessa Petra,” ”Kerro siitä minulle, ” prinsessa Petra sanoo ja jatkaa: ”Niin, ja kun puhuttelet minua, voit jättää tuon ’arvon prinsessa’ pois. Olen kuullut sitä koko ikäni, enkä millään jaksaisi enää titteleitä, ellei se ole pakollista”. ”Mutta, arvon prinsessa, sehän…” Ymmärrän olla vaiti nähdessäni prinsessan katseen. ”Ei teitittelyjä, arv- siis Petra,” kuulen heikon ääneni sanovan. Harjoitukset Petran kanssa sujuivat kertakaikkisen hyvin. Pian pystyin lentämään suoraan maasta, itse ja ilman vauhdin ottoa. En saata käsittää, kuinka suuri apu hänestä oli. Sain myös harjoitellessamme huomata, ettei prinsessa todellakaan pelännyt liata käsiään. Kaikki meni kerrassaan loistavasti – ainakin kunnes maa alkoi järistä.
kolmaskymmeneskolmas luku
Koska olimme sillä hetkellä ilmassa, emme olleet välittömässä vaarassa. Maan purkama raivo tuntui silti aaltoiluna ilmassa. Harvakseltaan seisovat puut rymisivät. Sitten – se oli ohi. Tai melkein. Nimittäin korkeassa heinikossa alkoi näkyä liikettä. Jokin suhisi kuin käärme meitä kohti. Olin Jarin jättämä miekka pystyssä, valmiina suojelemaan prinsessaa. Haavoittumisestani lähtien olin pitänyt miekkaa vierelläni, ikään kuin muistutuksena petoksesta – sekä siitä, että minun täytyy voimistua. Minulla ei ole varaa käydä Tuonelan porteilla uudestaan. Odotin pahinta. Jokin heinikossa kahisi suoraan päin, enkä voinut tietää mikä se oli. Sitten yhä lähestyvänä alkoi kuulua kiljuntaa ja käsky-huutoja, joista ei voinut saada selvää. Purppurainen pää syöksyi heinikosta, vetäen mukanaan pitkää kehoa ja valtavaa siipiparia. Paweery! –Eikä se ollut yksin. Sen perässä juoksi kolmella jalalla toinen, joka kantoi itseään vasten pientä, pyörivää palleroa. Sitten huomioni kiinnittyi johonkin aivan muuhun – nimittäin paweeryjen selästä nousseeseen kirjavaan perhosparveen. Tai niin luulin hetken, ennen kuin tunnistin ne keijuiksi. ”Se on prinsessa Petra!!” ”Katsokaa!” ”Prinsessa on täällä!” Kaikui valtava ääni ryöppy ilmojen halki, enkä pian enää nähnyt Petraa ollenkaan. Valtava määrä mesi- ja karmiinikeijuja oli piirittänyt hänet. Miekkakäteni valahti löysäksi. ”Mistä he kaikki tulivat?” Kysymys valloitti mieleni. ”Kira!” Terävä ääni huusi. Käännyin varovasti ääneen päin, mutta totesin huoleni turhaksi nähdessäni pitkän kultaisen letin. ”Sehän oli nimesi? Kira?” Amai kysyy. ”Kyllä - ja sinä olit Amai. Hauska nähdä taas,” vastaan mitä kohteliaimmin. ”Jaarittelut sikseen. Sinä olet hengissä. Miten selvisit niistä lihansyöjäkeijuista?” Mistä Amai oikein puhuu? Tarkemmin katsottuna, hän näyttää riutuneelta ja siltä, kuin hän olisi itkenyt ainakin kolme päivää peräjälkeen. ”Ei täällä ole ollut mitään lihansyöjäkeijuja…” Sanon hieman huolissani, ennen kuin muistin Arabellan. ”Tai on kyllä, muttei hän ole tehnyt meille mitään pahaa,” jatkan. ”Teille? Siis sinulle ja prinsessalle?” Amai kysyy silmiään hieroen. ”Ei meille, eikä muillekaan ryhmässä”. ”Entä Steve? Minne te jätitte hänet? Kuolemaan jonnekin huitsin Nevadaan?” Amai syyttää ja lisää hieman hiljemmin: ”Ja Hanan…” ”Ei heillä kai ole mikään hätä. He ovat valmistelemassa juhlaa,” kerron. Amai näyttää hämmentyneeltä. ”Juhlaa? Mutta… Ovatko he täällä?” ”Tietysti ovat. Missä muuallakaan?” Naurahdan varovasti. ”Ai…” Mitään muuta en kuullut Amain suusta hetkeen. Myöhemmin näin Amain ripustautuneena Steven kaulaan. Amai ei aikonut päästää Steveä silmistään. Steve taisi olla hieman ahdistunut, mutta pyrki selvästi peittämään sen. – Hetkinen, en kai ole ottanut vaikutteita Akasta, kun tarkkailen näin muita? Onpas kummallinen tunne – huomata yht’äkkiä muuttuneensa henkilönä. Se taitaa olla tämän - ehkä turhankin vauhdikkaan - retken ansiota. ”Hoi! Lapsenvahti!!” Kuulen iloisen äänen huutavan takaani. Punahiuksinen keiju lentää minua kohti. ”Hienoa että olet kunnossa!” Aka sanoo ja tyrkkää pienen nyytin syliini. Nyytistä minua katsovat kalpeat kasvot, joiden keskipisteenä loistavat vihreät silmät – reunoillaan valkeaa terälehtikuviota. ”Hei Tuomi,” sanon kohentaessani keijuvauvan asentoa sylissäni. Kuten tavallista, Aka pitelee Valoa. Sen kirkas katse imee tietoa ympäristöstään, kuin sieni sateella. Valo osaa jo kohottautua pystyasentoon sylissä ja käyttää käsiään tarttumiseen. Tuomi taas, voisi sanoa, ettei hän oikein kehity samaa tahtia veljensä kanssa. Tai saattaahan Valo olla tyttökin. Keijuista sen näkee vasta varttuessa. Pienenä luulin Sanaa pojaksi ja hän myöhemmin kertoi pitäneensä minua tyttönä. Ironista, eikö? ”Hei, sinäkö olet se ihmeparantumisen tehnyt lehväkeiju, josta Aka kertoi?” Vasta nyt huomasin Akan mukana tulleen herran. Aka on ilmeisesti päässyt taas pitkästä aikaa laskemaan juoruja ilmoille. ”Niin he väittävät. Olen Kira – tervehdys. Saanko kysyä nimeäsi? En ole tainnut nähdä sinua ennen?” Vastaan miehelle varovasti. Hän ei ole minua paljoa rotevampi - ja minä olen aika hento. Mutta hän on yllättävän koreasti pukeutunut, ollakseen lehväkeiju. ”Suo anteeksi tahdittomuuteni. Minun nimeni on Viher. Työskentelen yleensä Kuningaspuulla. Kenttätöissä tuppaa tulemaan, hmm… Ongelmia,” hän kertoo, ja huomaan hänen harkitsevan sanojaan tarkkaan. Viher… Aivan! Sana kertoi aikoinaan paweeryn vahingoittaneen Viher – nimistä lehväkeijua. Voisiko kyse olla hänestä? ”Kira, kyllä sinun pitäisi tuntea Viher. Hänestähän on jo pitkään suunniteltu seuraavaa Suurta lehväkeijua,” Aka moittii minua välissä. ”A-anteeksi… En oikein seuraa… Politiikkaa…” höpisen hämmentyneenä. ”Ei se mitään. Eikä se ole edes iso juttu! Älä sitä murehdi. Hauska tavata sinut, lehväkeiju Kira,” Viher tuumaa mitä ystävällisimmin, enkä voi olla vastaamatta: ”Kiitos, samoin sinut”.
kolmaskymmenesneljäs luku
Se, mitä nyt näin, oli aivan uskomatonta. Keskikesän juhla oli niin kaunis, että se hämmensi minua. Minun maatessani paikallaan, muut olivat valmistelleet kauniisti koristelun aukion tanssille ja sen ympärille oli koottu pieniä pöytiä, jotka nuoresta yöstä huolimatta olivat pullollaan keijuja. Tietenkin vajanainen ryhmämme oli valmistautunut juhlimaan keskenään, mutta nyt kun mesi- ja karmiinikeijut, sekä noin kahdenkymmentä lehväkeijua tulivat, tila meinasi loppua kesken. Tosin he olivat ottaneet mukaansa monia kymmeniä tynnyrillisiä mettä ja ruokaa. Tarjoilussa ei siis ollut valittamista.
Se mitä en nyt nähnyt, oli Arabella. Minulle kyllä kerrottiin, että hän oli lentänyt tuulen lailla noutamaan perhettään juhlimaan kanssamme. Sana oli mennyt hänen kanssaan ja vienyt mukanaan kaiken lopun keijupölymme. Emme tosin tarvitse pölyä tänään, emmekä lähipäivinä. Rukoilin silti Sanan puolesta.
Paweeryt olivat käyneet vähän matkan päähän aukiostamme. Toinen niistä paljastui tuskin kaksi vuotiaaksi urokseksi ja toinen oli naaras, joka oli yllättäen sama, jota hoidin taannoin. Sen poikanen oli kuoriutunut ja kokoajan menossa jonnekin. Feerot taas olivat vaeltaneet takaisin Incertusjoelle. Tai no, eivät kaikki. Circulum oli jäänyt. Se kai odottaa sopimuksemme ehtojen täyttymistä. Myös Petran henkilökohtainen feero oli jäänyt. Yllättäen Fragilikin oli pysynyt Circulumin seurassa. Kerran ollessani yksin, se tuli luokseni. ”Oletko tarkkaillut taivasta,” se kysyi. ”Ei. En ole. Miksi pitäisi?” Mutta kaduin vastaustani heti, sillä muistin nyt selvästi mitä Fragili aiemmin sanoi: ’ Fragili varoittaa Kiraa. Fragili kertoo, mitä Circulum ei kerro. Kiran prinsessa lankeaa. Kiralla kiire pelastaa. Kun Aurinko ja Kuu kohtaavat, on myöhä. Kira tarkkailee taivasta, kuin feero. Feeroilla vaisto. Fragililla ja Circulumilla vaisto. Me tietää’. Niin Fragili oli sanonut. Kohotin katseeni taivaalle. Näin vain Auringon. Ei, näin myös Kuun. Se vain oli haalea ja ohut pallo taivaalla. Se ei ollut kokonainen, mutta se kulki lähes samassa linjassa Auringon kanssa. ’Kun Aurinko ja Kuu kohtaavat, on myöhä’. Sen täytyy tarkoittaa Auringonpimennystä. Eikä siihen voi olla enää kauaa. ”Fragili, millä tavalla prinsessa Petra lankeaa?” Kysyin hätäisesti. ”Prinsessa saa ehdotuksen. Ehdotukseen ei pidä suostua. Prinsessa suostuu. Fragili on varoittanut. Kiralla vielä tilaisuus. Kira käyttää vaistoa,” Feero sanoi ja katosi. Katselin vielä taivasta. Päivä tai kaksi. Ehkä vähemmän. Ei enempää.
En silti saanut antaa sen häiritä tänään. Tänään täytyy kestitä itseään. Niin kaikki muutkin tekivät. Siispä löysin itseni pian juttelemasta Suuren karmiinikeiju Sanquinemin kanssa siivistäni. ”Ne siis vaihtoivat väriä?” Hän kysyy ilmeisen kiinnostuneena. En tiedä paljonko Chisei ja Yoi ovat ehtineet kertoa. Sanquinem näytti aneemiselta. Riutuneelta. Hän ei selvästi voinut hyvin. Edellinen Suuri karmiinikeiju Taro oli kuulemani mukaan näyttänyt samalta. Mistähän se voi johtua? ”Niin. Tai toinen. Siinä oli ainakin pitsikuviota ja auringonkukkaa”. ”Mielenkiintoista. Murtunut siipesikö näytti samalta kuin nytkin? Punaisia juovia?” ”Joo. Niin kai”. ”Ja se oli siis synninliljan myrkkyä?” ”Niin oli”. ”Todella kiintoisaa. Yoi siis teki sen? Miten hän keksi käyttää synninliljaa?” Hänen kysymyksilleen ei tuntunut olevan loppua. Aloin vähitellen kyllästyä, joten päätin pyytää häntä kysymään Yoilta ja tarjouduin vielä etsimäänkin tämän. ”Odotan siis täällä,” Suuri karmiinikeiju totesi.
Yoin etsiminen ei ollut vaikeaa. Hän oli siellä, missä oli eniten karmiinikeijuja. Tarina taisi olla juuri huippukohdassaan. ”Sitten hän otti miekkansa ja viilsi Kiraa kylkeen!” Yoi pääsi juuri sanomasta, kun keskeytin hänet. ”Yoi, Suuri karmiinikeiju Sanquinem haluaa jutella kanssasi”. Väkijoukko näyttä hieman harmistuneelta tarinan yllättävästä päätöksestä. ”Hyvä on. Mitä asiaa hänellä on?” ”Kyselee kai siivestäni”. ”Vai niin. No, haluaisitko jatkaa tarinaa?” Väkijoukossa pidätettiin henkeä ja selvästi kaikki odottivat minun myöntyvän. Oli vaikeaa kieltäytyä. ”En taida. Muistikuvani ovat katkonaisia siltä kohtaa, mihin jäit. Mutta Aka on hyvä kertomaan tarinoita. Hän on tuolla päin valloittanut jo joukon lehvä- ja mesikeijuja. Ehkä voitte mennä kuuntelemaan häntä?” Ehdotan ja saan aikaan yleistä myöntymistä.
Aika kuluu siivillä tuuleen ja pian oli aloitustanssin aika. Perinteisesti sen esittävät Suuret, mutta nyt vain kaksi heistä oli paikalla, joten lopuista keijuryhmistä valittiin edustajat. Karmiinikeijuja ja mesikeijuja pitivät Suuret Sanquinem ja Aki. Lehväkeijuja edusti Viher, silokeijuja Kawa, sorakeijuja Iski ja pyrykeijuja olisi pitänyt edustaa Sanan, muttei hän ollut vielä palannut. Siipeni kihelmöivät. Tanssin olisi pitänyt alkaa jo, muttei se voinut ennen kuin Sana ja Arabella palaavat. Yö oli kirkas kuin päivä ja Aurinko paistoi siellä, missä Kuun olisi pitänyt valloittaa taivasta. Kuun heikko kajo oli kadonnut näkyvistä. Onneksi tytöt palasivat nopeasti, mukanaan koko joukko arokeijuja. Se herätti hieman kauhua muissa, mutta pian he olivat jo tottuneet toisiinsa ja rupattelivat keskenään kuin vanhat ystävät. Kohta oli kuitenkin hiljaista, kun ensimmäinen tanssiesitys alkoi.
”Askel loistaa, keiju sen toistaa, ylös näin kurottaa kuuta. Aurinko loistaa keskellä yötä, nähdä en voi minä muuta. Katseesi kohdata tahtoisin, nähdä silmäsi varjon. Kesäyön suudelmaan pitkään alkaa -hämyssä huultesi muiston.
Käytkö tanssihin kanssani rakkahin, eletään ja illakoidaan. Askeleet kanssasi jakaisin, kanssas yhdeksi tullaan. Näen katseestasi tutun tunteen, rakkauden nähdä voin. Metsä kasvaa ympärillemme, sinut vain silti mä koin.
Meri vain pauhaa koskena korvaan, sitä en silloinkaan huomaa. Äänesi hento tekee muulle kuuroksi, se on kai rakkauden luomaa. Poltat silmäni Auringon lailla, katsetta en voi kääntää. Kauneutes varjolla kaikki on turhaa, en koskaan voi sua jättää.”
Piiri tanssi kaunista avaustanssiaan musiikin tahdissa sirosti ja virheettömästi. Kaikki tunsivat tanssin, vaikkeivät muut kuin Aki olleet tanssineet sitä ennen. Piiri lauloi Yhteistä iltaa kuin yhdestä suusta. En koskaan ollut pitänyt laulun sanoista, mutta heidän äänensä tekivät siitä ihanaa kuultavaa. Tanssi oli niin henkeäsalpaavan kaunis, että minulla kesti hetken tajuta laulun, pyörähdysten ja askelten loppuneen. En ollut ainoa. Ensimmäiset kädet alkoivat taputtaa ja niitä seurasi riemukas hurraus. Kaikki tiesivät, että pian tämä kiusalliseksi käynyt kihelmöinti siivissä helpottaisi ja muidenkin kuin pitkiin kaapuihin pukeutuneiden aloitustanssijoiden siivet hohtaisivat.
kolmaskymmenesviides luku
Kaikki seisovat ringissä maassa. Pian Aurinko on lakipisteessään. Tuntuu mahdottomalta odottaa. En tanssi yksin, vaan Tuomen kanssa. Se voi hieman hankaloittaa tanssia, mutta pienen Tuomenkin täytyy päästä lentoon. Minua, kuten myös kaikkia muitakin keijulapsia, on lennätetty ensimmäiset seisaukset, kunnes opimme itse lentämään. Muistan vielä, kuinka pienenä äiti ja isä pitivät käsistäni seistessämme piirissä yhtenä perheenä. He tanssivat tanssin kanssani ja varmistivat, etteivät siipeni petä. ”Kuka nyt varmistaa etten putoa?” Ajattelen nähdessäni pienen Tuomen silmistä heijastuvan rohkaisevan luottamuksen. Kukahan Akaa lennätti pienenä? Hänelle ei löytynyt vanhempia, joten Suuri lehväkeiju Aate kasvatti hänet, mutta Suurella Aatteella oli paljon kasvatteja. Ei kai hän pystynyt lennättämään kaikkia yhtä aikaa? Ehkä joku aivan vieras lehväkeiju lennätti Akaa? Se olisi mahdollista. Tunnen itseni jotenkin todella etuoikeutetuksi.
Luon katseeni taivaalle. Aivan pian. Katsahdan ympärilleni ja näen kirjavan faery joukon kerääntyneen katsomaan tanssiamme. Kuinka he löytävätkään meidät joka seisauksella? Näen pitkän, punahiuksisen haltian. Hänen huulensa kaartuvat kauniisti ja hänellä on hyvin siro nenä. Hänen vieressään on pieni pellavapäinen poika, jonka hiusten seasta pilkottavat hassusti heiluvat kauriinkorvat. Pojalla on suuret silmät, jotka loistavat ihmetystä. Kauempana meitä tarkkailee yksinäinen fauni, joka käyttää sinistä ponchoa. Pidän kovasti ponchon kukkaisesta kirjailusta. Koko ympärillemme kerääntynyt joukko on hiljaa ja odottaa, että aloitamme. Samaistun heihin kovasti. Nyt tunnen sen! Keskiyön Auringon säde kimpoaa siivistäni. Aika nousta. Kurotan suoraan ylöspäin. Katsomattakin tiedän muiden tehneen samoin. Nyt on meidän vuoromme. Armoton kihelmöinti helpottaa saman tien siipieni iskiessä ilmaa. Täytyy jatkaa. Askel, toinen ja kolmas. Askel, kolmas ja neljäs. Ympäri ja käden ojennus. Sanat pursuavat tahattomasti suustani.
” Varjossa juuressa, Metsässä suuressa keiju näin askelen ottaa. Hiipivi hiljaa, kuiskivi korvaan lähdetkö kansani matkaan? Laske ei aurinko koskaan. ”
Kaikki faeryt ympärillämme katsovat tanssiamme lumoutuneina, mutta se ei kiinnosta minua nyt. Tuomen silmät ovat innostuksesta kirkkaat ja kuulen hänen ensimmäisen naurunsa. Kesän keijun tanssin toinen säkeistö alkaa.
” Synkässä orvossa, Metsässä tummassa keiju näin ilmahan hyppää. siivet näin kantaa, mukaansa ottaa, kaikki kai häntä nyt seuraa. Metsien varjoon hän johtaa. ”
Tuomi rimpuilee sylissäni. Vaihdan sen asentoa paremmaksi. Seuraavaksi on jyrkkä nousu ja sukellus. Näen sivusilmällä, kuinka Tuomen kauniisti laskostuneet, lähes näkymättömissä olevat siivet alkavat hiljalleen aueta. Niiden rajoja ei voi nähdä, mutta niissä kimmeltävä energia hohtaa kirkasta valoa. Vilkaisen omia siipiäni ja huomaan niidenkin alkaneen kimmeltää.
” Syvällä ojassa, kaukana kodista keiju näin tanssihin alkaa. Valot näin loistaa, unta se toistaa, lummetta onko tää maailma? Kuu ei nousekkaan kertomaan totuutta.
Kierähdys yksi vain, hyppy on toinen kai, keiju näin rajoitta tanssii. Pidättää askeltaan, lakata lentoaan, keiju ei siihen vain pysty. Kaikki kai tanssihin yhty. ”
Neljännen säkeistön päätyttyä alkaa paritanssi-jakso, johon muutkin kuin vain keijut yhtyvät. Näin kaiken ikäisten, lajisten ja kokoisten faeryjen alkavan tanssia meidän keijurinkimme ympärillä. Saman tien eteeni liitää tummahiuksinen lehväkeijutyttö kysyvä pilke silmissään. Nyökkään hänelle ja tartun ojennettuun käteen. Tytön samettinen ääni aloittaa kanssani seuraavan säkeistön.
” Yötä ei huomaa, valo aamun tuon tuomaa, keiju kun tanssista hyytyy. Kyetä nousemaan, raajojaan liikkumaan, ei kai hän enää jaksa. Poissa on valtava taakka.”
Tässä kohtaa laskeudumme maahan ja tanssimme siellä muutaman säkeen uuden parin kanssa, ennen kuin nousemme taas ilmaan. Toinen siipeni meinasi jämähtää paikalleen nousussa, mutta ehdin muiden mukaan. Nauru purkautuu huuliltani Tuomen tuijottaessa minua hämmentyneen iloisena. Hänkin takuulla tuntee tämän uskomattoman kevyen ja rauhoittavan hyvän olon. Aivan lähellämme tanssii ryhmä arokeijuja. He käyvät kyllä samaan tahtiin muiden kanssa, mutta tanssivat aivan omilla koreografiikoillansa. Ei se mitään. Heidän tanssinsa on raju, mutta kaunis.
” Kotihin palata, metsää rakasta, katsomaan keiju nyt voi. Hurmos niin voimakas, tarve tuo uhmakas, Ei ole enää pakko, Poissa on keijujen rutto.
Eloaan jatkamaan, puolisen vuotta vaan, keiju näin rauhassa pystyy. Sitten on koittavi, talvi jo voittavi, pimeys kun ottaa näin vallan. Aika on tanssin taas kerran.”
Tanssin lopuksi kellahdan maahan Tuomi vatsani päällä. Oloni on hengästynyt, mutta ihmeellinen ja kevyt kuin tuuli. Tuijotan korkealla kaartuvaa taivaan kantta. Tunnen ilman viilenneen muutaman asteen, vaikka Aurinko loistaakin. Katselen Aurinkoa. Sen eteen on lipunut varjo. Jähmetyn kylmänä paikalleni. Hengitykseni tihenee ja sydän takoo rintaa. Aurinko ja Kuu kohtaavat. Syöksyn lentoon. Aka makaa vähän matkan päässä Valon ja Hanan seurassa. Lasken Tuomen nopealla syöksyllä heidän viereensä ja jatkan etsintääni. Ilma värähtää. Prinsessa Petraa ei näy. Paniikki on lähellä ottaa vallan. Sitten kaikki pysähtyi. Tunsin palan kurkussani tuijottaessani tummanvihreitä silmiä, pitkää mustaa lettiä ja kalliiden jalokivien peittämää haarniskaa. Katseemme kohtaavat. Näen epäuskon, joka vaihtuu pian vihaan Jarin murhaavissa silmissä. Hänen katseensa vilkaisee vyötäni, josta roikkuu hänen tumma miekkansa. Olin ehtinyt katsella sitä paljon ja pistänyt merkille mustan kahvan, valkean terän, pitkän palmikoidun nauhan ja riimuin koristetut kivet terässä. Niin paljon kuin toivoinkin Jarin tulleen aseettomana, näen hänen lanteellaan keinuvan uuden hopeanhohtoisen tachin. Voin vain rukoilla, ettei hän aio käyttää uutta miekkaansa minuun. Hänen leimuava katseensa tosin kertoo ihan muuta.
Viimeksi muokannut Silver-Flower päivämäärä 14.10.2017 18:11, muokattu yhteensä 9 kertaa
Julkaisin viimein uuden luvun. Se tosin on aika lyhyt, mutta älkää antako sen häiritä. Uutta lukua sitten perjantaina ja tavallisissa mitoissa. Alan vähitellen pääsemään taas vauhtiin
Tykkään tarinastasi ja siitä miten olet saanut niin monta henkilöä sujuvasti mukaan (itselläni on ainakin ongelmia käsitellä kolmea hahmoa enempää kerralla. Unohdan aina jonkun)
Juoni on myös mielenkiintoinen ja luinkin juuri jälkimmäisen puolikkaan luvuista yhdeltä istumalta. (Ensimmäiset luin jo Eldassa)
Tällä siis halusin sanoa että toivon jatkoa vaikka en välttämättä aktiivinen kommentoija olisikaan
Voi en minä ole hylännyt teitä, vaikka en onnistunutkaan pitämään lupaustani "ensi perjantaista" '-.- Elikkäs taas tosiaan yllättävät kiireet yllättivät ja jouduin unohtamaan keijut hetkeksi... Pahoittelen kovasti >.< 28. luku on kuitenkin ulkona. Sujautin sekaan taas näkökulmia Petran osalta. Meinasin hieman sekoilla vuorokaudenaikojen kanssa, mutta ehkä se ei näy tarinassa '^^
Kiitos ihanasta kommentista Jokuhullu <3 Voin kertoa sinulle salaisuuden! Kirjoitan jokaisen uuden hahmon nimen ja piirteet ylös pieneen vihkoon, jottei tarvitse alkaa lukemaan millaisen vaikutelman olen hänestä antanut Siten saan pyöritettyä pientä ryhmää. Yritän kuitenkin välttää nappaamasta mukaan liikaa henkilöitä, jotteivat ne mene sekaisin ja tarinasta tule liian hämmentävä. Olen myös yrittänyt pitää nimet yksinkertaisina, vaikka toisinaan sorrunkin nimiin, kuten Circulum, Sanquinem, jne. Kommenttisi oli kuitenkin todella piristävää huomata! Kiitos tuhannesti!! \(^3^
Ja seuraava luku paikoillaan suht ajallaan. Siitä tuli jälleen pidempi, mutta lukekaa vaikka sen edestä, etten tiedä milloin minulla on aikaa kirjoittaa seuraava luku Kommentoikaa, jos tulee kysyttävää, tai huomaatte epäkohtia. En ehtinyt tarkistaa kyseistä lukua kovin moneen otteeseen, joten virheitä voi löytyä
Ja kuukauden myöhemmin: Moikkelis koikkelis! Menoja on tosiaankin ollut siihen tahtiin, etten ole ehtinyt avatakaan tietokonetta pariin viikkoon. Nyt päätin kuitenkin avata sen vihdoin ja kirjoittaa seuraavan luvun. Olkaa hyvät. Se lukeutuu taas niihin hieman lyhyempiin, mutta antakaa se anteeksi. Onhan kyseessä kuitenkin erikois-luku 30!! Ja vieläpä monen eri henkilön näkökulmista. Taas paljastuu hieman uusia salaisuuksia ja petoksia. Voi Lentus raukkaa. Kirjoitan hänen kuulumisistaan varmaan joskus myöhemmin.
Erityisen hauskaa minusta on kirjoittaa Sanquinemin ja Petran luota, vaikkei Petra tähän lukuun päässytkään. En silti malta odottaa tarttua taas näppäimiin ja näpytellä Kiran vaikeista ajoista. Tuleekohan ensiluvusta hillittömän iloinen Kiran parantuessa? Vai kenties synkistä synkin kun hän ei nousekaan siivilleen? Kuinka Petra ja retkikunta reagoivat Akin ja Sanquinemin yllätys visiittiin, jos he siis pääsevät perille asti? Entä mitä tapahtuu, kun keijuaukiolla huomataan, että pöly- ja ruoka-sammot ovat tipotiessään? Vastauksia tulevissa luvuissa. (haluaisin itsekin jo lukea ne X) )
Tyttyrytyy!!! 31. Luku ulkona ja elämä on ihanaa. Tänään ukkosti, leikin Darwi massalla ja totesin, että kuivatut ruusut ovat kauniita, vaikka ruskoliljat voittavat ne mennen tullen. Silver kiittää ja kuittaa toistaiseksi!!
Tattarataa- Ta ta ta ta tattara'attata ta ta ta ta ta ta tattararaa! Ty ty ty ty tyy -y y yy- ty ty ty tyy -y y yy- Ty Ty Ty Tyyyyy (Y Y Y YYYY) Ja näin teet näyttävän sisääntulon n-n
Luku 33 ulkona (Jälleen ajallaan (tuuletus)) Luultavasti jo ensi lukuun on tulossa omin kätösin kirjoittamani laulu. Siinä on jo nuotitkin, mutta niitä ette saa kuulla toistaiseksi >:) Olen nyt koko viikon pyörinyt sen laulun parissa ja ja ja... Aluksi oli suunnitelmissa lainata Wild faery dancea, mutta sitten päädyin kuitenkin veistelemään omia suomi-lasten lauluja. Kyllä siskontyttö ainakin tykkäs, jos ei muut :'D
34. luku ja ei se kirjoittamani laulu ehtinytkään tähän lukuun. Mutta seuraavaanse takuulla ehtii! Tuohon tuli sitten toinen laulu, tosin sekin minun käsialaani, mutta se on lähinnä täytekappale, enkä käyttänyt siihen niin paljoa aikaa.
Vähän olen miettinyt ja tuumaillut ja tullut siihen tulokseen, että Kiraa tulee vielä varmaan vajaa 20 lukua, ennen kuin 1 osa loppuu. Olen harkinnut 2 osan kirjoittamista ja kaipaisin siitä asiasta hieman mielipiteitä sitten kun ollaan loppumetreillä. Minulla on myös paljon uusia ideoita, joita voin alkaa Kiran jälkeen kirjoittamaan, jos 2 osa ei saa kannatusta. Täällä kun voi toteuttaa luovempiakin tarinoita, kun niiden ei ole pakko liittyä Eldaryaa. Mutta siis sitä odotellessa! Nauttikaa tarinasta ^^
[small]I'm still here waiting for new chapter....[/small] Ei vaan, kirjoita omaan tahtiin. Mielummin hyviä lukuja harvemmin kuin hätiköityjä usein
Ja siitä 2. osasta: Tee vain jos siltä tuntuu. Mutta vaan jos siltä tuntuu. Ettei siitä tulisi sellainen väkinäinen jatko-osa, jonka kirjoittaminen ei tunnu luontevalle ja siitä tulee tönkkö.
Ihan sama mitä kirjoitat olen aina vaanimassa varjoissa >:3 Mwahhahhhaa
35 luku on vihdoin täällä. Olen todella pahoillani siitä, että saitte odottaa niin kauan. En vain yksinkertaisesti jaksanutkaan kirjoittaa koskaan koulun jälkeen, ja tuli tuossa välissä sairasteltuakin, niin on mennyt monta viikkoa ihan vaan nukkumalla. Nyt 35. luku on kuitenkin täällä ja katsotaan,, milloin saan aikaiseksi kirjoitella seuraavaa
@Jokuhullu Minusta olisi itsestäni todella hauskaa kirjoittaa jatko-osaa tämän jälkeen, mutta mietin vain, etten viitsi, jos ketään ei kiinnosta lukea. Ideoita kuitenkin pulppuaa kokoajan uusia, niin olisi kiva saada niistä irti jotain hauskaa
Kirjoittaja Silver-Flower » 22.05.2017 22:57 
