Ei verta väkevämpää

[Wind]

Grey Rivaille

Torin ja Rainen puhuessa keskenään Grey huomasi sivusilmällään Hanzelin ja hänen lapsenlapsensa menevän nopeasti tutkimushuoneeseen. Näytti hieman siltä, että tyttö olisi itkenyt. Grey tiesi, ettei kumpikaan heistä pitänyt erottuvista, mutta hän silti päätti puhua tytön kanssa myöhemmin. Hän ei halunnut tehdä johtopäätöksiä tilanteesta ja halusi tietää, pystyisikö hän auttaa.

"Varsinainen ongelmanuori. Hänet vietiin lukkojen taakse kun tämä oli liian kapinallinen," Grey kuuli Rainen sanovan uudesta erottuvatulokkaasta. Hän ei tiennyt, tarkoittiko Raine eristysselliä vai huoneen lukkoa, mutta hän toivoi huoneen lukkoa. Hänellä itsellään ei ollut kovin hyvät muistot omasta ajastaan eristysselleissä.

Grey jälleen kerran värähti pikkuisen. Hän sulki silmänsä ja alkoi hieromaan otsaansa toisella kädellä. Hänen ei todellakaan tarvinnut ajatella kaikkea, mitä tapahtui. Hänellä oli jo tarpeeksi tekemistä kestäessään itseään. "Mikä sotku..." hän mutisi hiljaa itsekseen.

[JokuHullu]

Hanzel Calloway

Marcellan pulssi oli niin nopea, että tummanpuhuva aine levisi nopeasti verenkiertoon. Melko pian hengitys ja syke kuitenkin tasaantuivat ja tyttö huojahti hieman.
"Tällä aineella on usein sivuvaikutuksina huimausta, uneliaisuutta ja erilaisia särkyjä. Harvinaisissa tapauksissa myös pahoinvointia. Se kuitenkin pitää voimasi kurissa ettet aiheuta vahinkoa itsellesi tai muille", Hanzel selitti ja laski tyhjän ruiskun pöydälle. Sitten hän auttoi hieman horjuvan Marcellan jaloilleen ja talutti tämän pois verhojen takaa ja ulos tutkimushuoneesta. Tuttujen portaiden sijaan Hanzel saattoi tyttöä syvemmälle toiseen kerroksen ovien täyttämiä käytäviä pitkin. Vanha tutkija oli käynyt täällä usein aiemminkin, mutta Marcella ei. He pysähtyivät erään sellin kohdalle ja Hanzel kaivoi taskustaan avainnipun, jossa oli kolmisenkymmentä avainta. Hanzel valitsi niistä oikean ja avasi sellin oven. Tämä huone ei ollut ollut käytössä pitkään aikaan ja siitä ensimmäisenä merkkinä oli ummehtunut haju joka leyhähti vastaan avoimesta oviaukosta. Tässä sellissä oli kuitenkin ikkuna, jota ei kaikista löytynyt.
Hanzel talutti Marcellan sisään ja auttoi hänet nurkassa olevalle sängylle. Tavallista suurempi lääkeannos vaikutti tyttöön voimakkaasti ja tämä oli jo unen ja valveen rajamailla. Hanzel silitti kevyesti tytön hiuksia ennen kuin kääntyi lähteäkseen.

[Cia]

Marcella Calloway

Kuuntelin tarkasti kuinka Hanzel kertoi aineen sivuvaikutuksista. Mahtavaa, olisihan hän niistä voinut aikaisemmin kertoa, tai olla laittamatta sitä ollenkaan minuun, vaikkakin se varmaan olikin olennainen osa hänen työnkuvaansa. Ja johtuen siitä, etten itsekään tiennyt mitä pystyin voimillani tekemään, saattoi se ollakin paras ratkaisu. Hanzel antoi minulle tukensa, jotta pystyin nousta ja kävelemään ulos huoneesta. Olisin kävellyt suoraan portaat ylöspäin huoneeseemme, ellei isoisäni olisi sen sijasta kävelyttänyt minua käytävää pitkin sellien ohi. Arvasin jo, että minäkin päätyisin johonkin selleistä, vaikka hän olikin juuri äsken vielä väittänyt toista. "Sä et voi tehdä tätä!" sanahdin, mutta ääneni ei ollut kovinkaan vakuuttava tai kapinallinen, kokoajan huononevasta olostani johtuen.
Lopulta pysähdyimme tyhjän sellin eteen, jolloin Hanzel alkoi kaivaa avainta, jolla avata oven. Kiinnitin huomion valoa tuovaan ikkunaan, vaikkakin huone muuten haisi kammottavalta. Yritin vastustaa Hanzelia ja ottaa askeleita pois päin sängystä johon hän minua kuljetti, mutta se oli jopa mahdotonta, koska hän oli suurinpiirtein ainoa asia joka minut piti enää edes pystyssä. Silmäni painuivat kokoajan vain enemmän umpeen, vaikka halusinkin pysyä hereillä ja päästä pois. "Mä en halua olla erottuva", kuiskasin ennen kuin silmissäni todella pimentyi.

[zen]

//aika kylmänviilee pappa toi hanzel :DD

[Camile]

Rose Collins

"Tule, esittelen sinulle paikkoja" Art sanoi viittoen minua tulemaan mukaansa. Minua väsytti paljon, mutta en minä voinut kieltäytyäkkään, sillä se olisi ollut hyvin epäkohteliasta. Kai se olisi kuitenkin hyväksi, että näkisin koko rakennuksen kunnolla. Art jatkoi selitystään vielä siitä kuinka voisin käydä syömässä tai tehdä itse ruokaa jos siltä tuntui myös kertoen, että voin aina kysyä häneltä mitä vain. Ruoan mainittuaan tajusin, etten ollut syönyt koko matkan aikana kunnolla ja nyt minulla olikin nälkä, ehkä voisin syödä jotakin pientä. Art vaikutti myös hyvin innokkaalta, sillä hän oli jo menossa edeltä, vaikka en ollut vielä edes vastannut. En kai voi sitten kieltäytyä mietin astuessani huoneesta ulos sulkien oven perässäni. "Okei, mistä aloitamme?" kysyin samalla kirien välimatkaamme nopein askelin. "En ole vielä käynyt missään" totesin kulkien jo aivan hänen perässään. Olihan se totta, sillä aamuinen tavoitteeni oli vain päästä huoneeseeni ja portaita laukkoessani en ollut kiinnittänyt mihinkään huomiota. "ja voisin, ehkä syödä jotain pientä" lisäsin laskien käteni ristiin mahani päälle, minulla oli tosiaankin nälkä.

[Raion]

Tori Razton

"Varsinainen ongelmanuori. Hänet vietiin lukkojen taakse kun tämä oli liian kapinallinen," kuulostaa jänneltä, uudet tuntuu aina kapinoivan tänne tullessa, no se ymmäretävää koska kaikki on uutta ja pelotavaa. Tuktimukset ja semmoset ovat hirveitä alussa, varsinkin kun päätutkija piikitti, se tuntuu siltä et hän tahtoisi tappaa sillä piikkillä. Ei varmaan oo totta että hän haluaisi tappaa, koska hän vaan tutkii meitä , ei hän siinä oo väärää.

Kuulin että käytävässä käveli kaksi ihmistä tiheään tahtiin jonnekin. Olisi kiva tietää että ketä he oli, mutta en vitti kysyä koska se kuulostaisi pelotavalta.
"Keitä he muuten oli, jotka käveli tästä äsken käytävällä?" uteliaisuus vei voiton tässä tilanteessa, mut en voi itseleni mitään.

[JokuHullu]

//20 vuotta tässä työssä olleena vähän pakko olla :P

Hanzel Calloway

Hanzel sulki sellin oven raskaasti huokaisten. Hitain askelin hän käveli portaat ylös kolmanteen kerrokseen. Hän oli noussut ne yksin lukemattomia kertoja, mutta koskaan ennen se ei ollut tuntunut näin... yksinäiseltä.

Portaiden yläpäässä Hanzel kohtasi Artin ja uuden naistutkijan. Hänen nimensä taisi olla Rose. Hanzel tervehti Artia nyökkäämällä ja ojensi sitten kätensä Roselle.
"Hyvää huomenta. Minä olen Hanzel Calloway, tämän tutkimuslaitoksen päätutkija. Tervetuloa tänne työskentelemään"

[Wind]

Grey Rivaille

"Keitä he muuten oli, jotka käveli tästä äsken käytävällä?" oli Torin kysymys. "Taisi olla Gallowayt," Grey vastasi. Jonkin ajan kuluttua hän huomasi heidän menevän kohti erottuvien huoneita Hanzeyn melkein kantaen Marcellaa. "Anteeksi, minun pitää..." Grey sanoi, nousi sohvalta nyökäten juttuseuralleen ja lähti sanomatta lausettaan loppuun. Ei se nyt kovin kohteliasta ollut, mutta hänhän ei kovin paljoa muutenkaan puhunut kenenkään kanssa koko laitoksessa.

Hän jäi nojaamaan seinään käytävällä kädet ristissä. Hän katsoi kuinka mies avasi yhden huoneista ja tuli pois sieltä ilman lapsenlastaan. Grey ei tiennyt, huomasiko Hanzel häntä ollenkaan kulkiessaan ohi, mutta huomattuaan hänen ilmeensä ei Grey ihmetellyt jos hän ei huomannut.

Grey käveli huoneen ovelle ja jäi seisomaan sen eteen kätensä ollessa kahvalla. Hän ei tosiaan tiennyt, pitikö hänen edes sekaantua koko asiaan. Mutta kuva itkeneestä Marcellasta sai hänet lopulta avaamaan oven hiljaa. Hän astui sisään tunkkaiseen huoneeseen ja jätti oven hieman raolleen, että ilma voisi vaihtua paremmin.

Huoneessa oli pieni pöytä, tuoli, lokerikko vaatteille, peili ja vesiastia sekä peti. Vähän niinkuin Greynkin huoneessa. Hän huomasi Marcellan makaavan sängyllä nukkuen. Grey muisti vieläkin, miten lääke, joka esti kykyjä toimimasta, oli vaikuttanut häneen samalla tavalla parilla ensimmäisellä kerralla. Oliko tälle tytölle laitettu sitä lääkettä? Grey ei halunnut tehdä johtopäätöksiä vieläkään, vaan otti tuolin ja istuutui odottamaan Marcellan heräämistä. Hän samalla sulki silmät, muttei antanut itsensä nukahtaa, vaikka olikin vielä hieman uupunut.

[Cia]

Marcella Calloway

En tiennyt kauanko siinä meni, että viimein palasin tajuihini, kenties puoli minuuttia? Puoli tuntia? Puoli vuotta? En hetkeen muistanut mitään. En muistanut olevani erottuva, en joutuneeni selliin, enkä isoisäni antaneen minulle jotain huumaavaa ainetta. En muistanut mitään koko päivästä, ennenkuin raotin silmiäni pimeässä huoneessa. Katseeni kohdistui naamani edessä olevaan käteeni, jota koristi tarkasti viilatut kynnet. Muistot tulvivat mieleeni pahasta päänsärystä huolimatta. Päätä särki, oli huono olo, minua jopa huippasi, vaikka olin makuulla. Olin toisinsanoen vieläkin huonommassa kunnossa kuin ennen nukahtamista.
Yhtäkkiä huomioni kiinnittyi huoneen toiseen nurkkaan, josta vaistosin liikettä. Nostin tokkuraista päätäni sängystä, laittaen käteni päätäni vasten tueksi. Tuolilla istui tummatukkainen mies, jolta olisin mielelläni kysynyt kuka hän oli, mutta johtuen paikasta jossa olimme, oli ilmiselvää, että hän oli erottuva. Tutkijat ja vartijat tunnistaisin vaatteista, ja varmaankin kaikki heistä olenkin tavannut. Pysyin siis vaiti katsoen epävarmana häntä. Minut täytti aalto ristiriitaisia ajatuksia. Olin vihannut erottuvia viimeiset neljä vuotta, ja nyt olin itsekin sellainen. Tavallaan aloin kokoajan vihaamaan myös itseäni vain enemmän ja enemmän, mutta koska olimme nyt samanlaisia, oliko minulla syytä vihata heitä?
Vilkuilin ympäri huonetta. En ollut koskaan käynyt toisessa kerroksessa muuten, kuin kulkenut portaiden väliä, eli minulle oli ollut täysi mysteeri, millaisia sellit olivat. Yllättävän normaaleita, vaikkakin synkkyys ja metalliset seinät masensivat huonetta. Lamppua ei ollut, joka vei katseeni eräällä seinällä sijaitsevaan ikkunaan, joka oli vesipisaroiden peittävä. Täälläkö tulisin koko loppu elämäni viettämään, oman isoisäni tutkittava?

[Raion]

Tori Razton

Grey vastasi että Gallowaynit kävelivät ohi, hän taisi olla huolissan kerta kun kuulostaa siltä. "Anteeksi, minun pitää..." samalla hetkellä kuulin kävelyä ja pieni tuulen vire tuli kasvoja päin, Grey taisi lähteä pois, ahdistiko hänellä, lähtikö hän Gallowayin perään? Taidan vaijeta hetketksi, mutta jää vaimanaan, olinko liian tunkeila vai?
Päätin alkaa uhka rohkeeksi ja päätäväinen, nousin ylös sohvalta että alkaisin kävelemään yksin selvitämään asioita vaikka se on aika tyhmää täällä. Kumpastuin ensiksi pöydän reunaan, mutta nousin heti ylös en pysty tähän yksin joten jäin kai oven suulle odotamaan, tätä se jääräpäisyys teetää. "Anteeksi Raine!" sanoin nopeasti että tästä ei tulisi liian kiusalista "En voinut itseleni mitään" jatkoin asiaani ja jään taas odotamaan.

[Sierra]

Julian Schwarz

Tunnen kuinka valo paistaa pilvien läpi sateesta huolimatta silti herättäen minut unestani. Näin jotain hiukan erikoista unta mutten muista mitä. Mitäköhän järkeä on nähdä unta jossei herättyään muista siitä mitään? Nousen ylös istumaan, ja vedän peiton pois yltäni. Lasken jalkani maahan ja annan niiden kuljettaa minut liuku-ovelle, jotta pääsen ulos sellistäni. Vaikka olen ollut täällä jo melko pitkään, tämä paikka on aina silti yhä ahdistava ja ankea. Vedän oven auki ja astun hämärälle käytävälle. Uskoakseni suurin osa on jo käynyt aamiaisella, eikä minulla muutenkaan ole nälkä, niin siitä ei olisi mitään hyötyä mennä syömään. Huokaiseen pieneen ääneen itsekseni ja kävelen suoraan oleskelutilaan. Jään katselemaan ympärilleni, vaikka olen nähnyt tämän huoneen satoja, varmaankin tuhansia kertoja. Näin vilaukselta Torin, mutten ihmetellyt sen kummempia. Istahdin sohvalle, katsellen sateeseen ikkunasta. Tänne tuodaan koko ajan lisää ihmisiä kitumaan. Muistan itse sen päivän kun tulin. Minulle annettiin piikki, ja sen jälkeen olin koko päivän liikkumattomana ja pyörryksissä. Lääkkeet eivät tee mitään hyvää keholleni, joka on myös se syy miksei kehoni suostunut liikkumaan. Nyt tosin, olen tottunut testeihin ja kokeisiin vuoden täällä oltuani. Voin vain kuvitella niitä uusia nuoria, tai kenties vanhojakin jotka tulevat tänne lukituksi niinkuin häkkilinnut. En syytä itseäni siitä että olen erottuva. Se ei ole minun vikani että minulla on nämä voimat. Mutta se että olen täällä, se kyllä on. On surullista, kuinka ihmiset ovat niin pelokkaita tuntemattomista tai muuten vain epänormaaleista asioista, ja sen takia pistävät viattomat ihmiset lukkojen taakse. Tietenkin, onhan niitäkin jotka käyttävät voimaa pahaan, jonka ymmärrän yhdeksi syyksi. Silti, säälin kaikkia erottuvia minut lukuun ottaen.

[Wind]

Grey Rivaille

Grey avasi silmänsä kuultuaan liikettä sängyn suunnalta. Hän näki tytön olevan hereillä ja puolittain istuma-asennossa katsomassa häntä aika epävarmasti. "Olet hereillä. Anteeksi, että tulin huoneeseesi. Huomasin ohimennen, että olit itkenyt enkä voinut jättää asiaa huomiotta. Jos haluat puhua tapahtuneesta, olen kuulolla," Grey sanoi ja pikku hetken jälkeen lisäsi: "Eikä täällä ole oikein ketään, jolle voisin kertoa eteenpäin, joten älä huoli asian leviämisestä."

[Nio]

CLEAR LEO ROSSÉU kävi suhteellisen huomaamattomasti pyörähtämässä ruokalassa ja nappasi mukaansa yhden punaisen omenan, jota hän yrittää pakolla syöttää itselleen kävellessään portaita takaisin ylöspäin. Ei yksi omena ole paljoa, mutta on sekin jotain. Hän harkitsee vahvasti huoneeseensa menemistä piiloon muiden katseilta. Hän ei niinkään jaksaisi tai haluaisi niin sanotusti etsiä seuraa, varsinkaan kun hän tunnu piittaavan kenestäkään tässä rakennuksessa olevasta – ei hän kaikkia vihaa, mutta ei kenestäkään pidä oikeastaan.
Clearin kävelyvauhti hidastuu hänen ajatellessaan huoneessaan valtaavaa ahdistavaa tunnelmaa. Kyseinen sellin oloinen neliseinäinen huone tuntuu rauhan keskuudelta, mutta se ettei välillä ole muuta vaihtoehtoa kuin jumittaa siellä, herättää aina pienen maiseman vaihtamisen halun verentaitajan sisällä. Toisaalta ei muuallakaan rakennuksessa ole mitään erikoista mikä virkistäisi, samat seinät viimeisen kahden vuoden aikana. Rosséu huokaisee raskaasti istuutuessa portaikon puoliväliin. Tällaisina hetkinä häntä huvittaisi riehaantua, jotta saisi kasan rauhoittavia ja voisi nukkua seuraavan viikon putkeen. Blondi nojautuu kämmeneensä pyöritellen noin puoliksi syötyä omenaa toisessa kädessään. Hän myös kuulee puhetta sieltä sun täältä istuessaan kerrosten välissä, mutta vuosien varrella hän on oppinut taidon olla kuuntelematta muita tai olla välittämättä muusta häiriköinnistä, ja vaipua omiin ajatuksiinsa.

[Cia]

Marcella Calloway

Käänsin katseeni takaisin mustatukkaiseen mieheen, joka aloitti puhumisen. Olin häpeällistä kuulla kuinka erottuva oli nähnyt minun itkeneen, kun en edes itse muistanut itkeneeni sen kaiken paniikin keskellä. Vaikka halusinkin vain käpertyä peiton alle ja itkeä yksin kohtaloani, olin edelleen peloissani, ja tiesin, että jos olisin yksin, lietsoisin sitä vain pahemmaksi. Pudistin päätäni huokaisten. "Empä tiedä, en oikein usko voivani luottaa enää keneenkään, kun oma isoisänikin sulkee minut selliin", sanahdin, käyden takaisin kokonaan makuulle, piilottaen kasvoni käsiini. Se, etten uskonut voivani luottaa kehenkään oli totta. Isäni hylkäsi minut jo ennen syntymääni, äidille tärkein asia oli työ, ja niin oli isoisällenikin. Työn ja minun välilläni hän valitsi työnsä, vaikka se tarkottaisi, että tulisin asumaan sellissä, muiden tutkittavana. Muuten paikka oli täynnä luultavasti väkivaltaisia vartijoita ja erottuvia, joihin ei ainakaan voinut luottaa. Luotinko enää edes itseeni? En, koska olin vasta äsken leijuttanut vettä vahingossa, ja täten hoitanut itseni ongelmiin.
Ajattelemalla kaikkea tapahtunutta, edes rauhoittavat eivät auttaneet minua, vaan hajosin itkuun. Tunsin metalliseinistä huokuvan kylmyyden paljailla käsivarsillani, jolloin aloin taas tärisemäänkin. En minä ollut pyytänyt olla erottuva, ja saada jopa kuolleen äitini häpeämään täten minua. Taisin jopa hetkeksi unohtaa, etten ollut yksin huoneessa, mutta eipä sillä enään ollut väliä mitä mies minusta ajatteli, olimme samaa sakkia, ja hän oli ennenkin nähnyt minun itkeneen.

[Wind]

Grey Rivaille

"Empä tiedä, en oikein usko voivani luottaa enää keneenkään, kun oma isoisänikin sulkee minut selliin." Greyn olisi pitänyt aavistaa tuollainen vastaus. Tytön palatessa makuulle selkä häneen päin Grey katsoi raollaan olevaa ovea. Kuinkahan kauan hän oli ollut huoneessa? Hänen pitäisi piakkoin lähteä ennen kuin joutuisi hankaluuksiin koko jutusta. Olihan joka huoneessa jonkinmoinen valvontakamera.

Grey oli juuri lähtemäisillään, kun kuuli Marcellan murtuvan itkuun. Hän katsoi tätä ja tosiaankin tämän ruumis värisi itkusta ja ehkä myös kylmästä. Tässä vaiheessa hän antoi itsensä tehdä johtopäätöksen, sillä se oli jo aika ilmiselvää. Marcella oli samanlainen kuin hän. Greyllä oli jonkinmoinen käsitys, miltä tytöstä tuntui tällä hetkellä. Tämä oli tullut vuotta myöhemmin laitokseen asumaan isoisänsä kanssa kuin Grey ja hänellä tosiaan oli tapana tarkkailla ympärillään olevia. Joten tytön viha erottuvia kohtaan ei ollut jäänyt huomiotta.

Hetken epäröityään Grey teki päätöksen, jota hän luultavasti sai katua myöhemmin. Hän ei lähtenyt, vaan siirtyi istumaan tuolilta sängyn jalkopäähän. "On okei, ettet puhu asiasta. Jään tähän siksi aikaa, kunnes olet purkanut surusi pois," Grey sanoi, jonka jälkeen hän nojasi selällään kylmään seinään.